Varsieväkala, 420 miljoonaa vuotta vanha, saattaa asua Madagaskarin laatoilla

 

Joel Kontinen

Tuo uskomaton ensimmäinen näyte löydettiin Etelä-Afrikan rannikolta, mutta saman lajin varsieväkala (Latimeria chalumnae) on sittemmin löytynyt Tansanian, Komorien (saariryhmä Afrikan itärannikon edustalla) ja Madagaskarin luota. 

Uusi tarkastelu Madagaskarin kalastuksen sivusaaliista paljastaa, että ainakin 34 vahvistettua yksilöä on pyydetty ja että todennäköisemmin on nostettu monia muita, jotka eivät koskaan ole saaneet biologien tai luonnonsuojelijoiden huomiota. Vaikka populaation kokonaismäärä on edelleen mysteeri, uuden tutkimuksen tekijät epäilevät, että Madagaskar voi olla tärkeä varsieväkalojen elinympäristö ja että se voi olla jopa niiden esi-isien koti.

420 miljoonan vuoden ikäinen varsieväkalapopulaatio on vanhempi kuin Madagaskar, jolla on ollut evoluution mukaan rannikkoa 88 miljoonaa vuotta ja joka on ollut nykyisessä paikassaan noin 40 miljoonaa vuotta. Mutta varsieväkala liitetään parhaiten Komoreihin, jotka ovat evoluution mukaan vain noin 15 miljoonaa vuotta vanhoja. Tutkijoiden mielestä kalat ovat saattaneet asua Madagaskarilla pidempään ja asuttivat Komorit myöhemmin. Madagaskarilla "on pitkä rantaviiva, ja tiedämme, että sen rannikolla on kanjoneita", kertoi Live Sciencelle Mike Bruton, Kapkaupungissa Etelä-Afrikassa työskentelevä ihtiologi. "Ja tiedämme, että varsieväkalat elävät kanjoneissa noin 150–500 metrin syvyydestä."

Madagaskar on myös paljon vanhempi kuin Komorit, joista eniten kirjattuja varsieväkalan saaliita tulee. Koska varsieväkalan -fossiilihistoria ulottuu 420 miljoonaan vuoteen, Bruton ja hänen kollegansa uskovat, että Madagaskarilla on ollut pidempään varsieväkaloja, kuin Komoreilla.

Pitkä historia tekee näistä varsieväkaloista kiehtovia, kertoi "The Annotated Old Fourlegs: The Updated Story of the Coelacanth" (University Press of Florida, 2018) -lehden kirjoittaja Bruton. Nämä kalat kehittyivät 180 miljoonaa vuotta ennen dinosaurusten ensimmäistä syntymistä ja selviytyivät, vaikka mantereet siirtyivät ja asteroidi pyyhkäisi suuren osan elämästä maapallolta, mukaan lukien "merihirviöt", kuten mosasaurukset. Ensin fossiileista tunnettu varsieväkala-koelakanttien uskottiin kuolleen, kunnes troolari sai yhden kidusverkkoonsa joulukuussa 1938 lähellä Etelä-Afrikkaa. Australian museon mukaan miehistöä kiehtoi suuret, oudonnäköiset kalat, joten he ilmoittivat kalasta museolle Itä-Lontoossa, Etelä-Afrikassa, jonka tutkijat toivat näytteen Etelä-Afrikan ihtyologi J.L.B. Smithille. Smith vahvisti, että olento oli varsieväkala, ja antoi sille tieteellisen nimen. (Toinen laji, Latimeria menadoensis, löydettiin vuonna 1998 Indonesian läheltä.)

Tieto Madagaskarin varsieväkaloista on aina ollut hajallaan ja järjestäytymätöntä, Bruton sanoi; saarella ei ole koskaan ollut varsieväasintuntijaa. Ottaen huomioon lupaavan elinympäristön rannikolla, tutkijat alkoivat kerätä raportteja varsieväkalasaaliista. He löysivät yhä useamman ilmoituksen ajan myötä, mahdollisesti haiden pyytämisessä käytettyjen suurisilmäisten verkkojen kasvavan suosion vuoksi. Nämä verkot, joita kutsutaan jarifa-verkkoiksi, jätetään syvään veteen ja joskus niissä käytetään syötteinä pieniä kaloja. Varsieväkalat eivät todennäköisesti havaitse verkkoja, kunnes on liian myöhäistä, koska kalat metsästävät yöllä ja useimmiten käyttämällä sähköreseptoria, joka havaitsee saaliin aiheuttamat pienet sähkökentät vedessä. Verkot eivät tuota sähkökenttiä. Varsieväkalalajien asiat pahentuvat, kun nämä verkot voidaan sijoittaa kallioisiin kanjoneihin, toisin kuin trooliverkot, joita on käytettävä suhteellisen sileällä merenpohjalla. Niistä 34 saaliista, joiden yksityiskohdat on kirjattu riittävän tarkasti, jotta kalat voidaan tunnistaa varsieväkaloiksi, kalojen paino oli 30–90 kiloa. Pituudet olivat 121–190 senttimetriä.

Lähde:

Pappas, Stephanie. 2021.  Madagascar may be a secret stronghold for 'living fossil' fish Live Science 26,5, 

Karhukainen kestää sen, että sitä ammutaan nopeasti

                                                                                                                                                                                                                                                                                                                                             

 Kuva: E. Schokraie, U. Warnken, A. Hotz-Wagenblatt, MA. Grohme, S. Hengherr et al. Comparative proteome analysis of Milnesium tardigradum in early embryonic state versus adults in active and anhydrobiotic state. PLoS ONE 7(9): e45682 (2012). Creative Commons CC BY 2.5.  

Joel Kontinen

 

Karhukaiset (Tardigrada) eli vesikarhut, nämä suloiset, pulleat otukset ovat tunnetusti kestäviä - ne saattavat jopa selviytyä maailmanlopusta, joka pyyhkii pois ihmiskunnan. Mutta voivatko nämä kestävät vesikarhut selviytyä siitä, että niitä ammutaan aseella? Uusi tutkimus on osoittanut, että kyllä, nämä sitkeät otukset voivat selvitä siitä elossa, mutta ei ilman vaikeuksia.

Uusi tutkimus tehtiin innoittuneena niiden karhukaisten -kohtalon epävarmuudesta, jotka olivat Israelin Beresheet-koettimessa, kun se laskeutui kuuhun vuonna 2019, Science-lehdessä kerrotaan. Olivatko karhukaiset selviytyneet ja saastuttaneet maapallon elottoman kumppanin? Loppujen lopuksi nämä noin 1 millimetrin pituiset olennot ovat kuuluisia tuhoutumattomasta luonteestaan.

Karhukainen on eläinkunnan ekstreme-mestari, joka selviää hengissä jopa jäätymisestä. Karhukaiset ovat elävä fossiili, joka eli jo 500 vuotta sitten. Karhukaiset elivät jo oletetulla kambrikaudella. Ne eivät ole ehtineet muuttua ”530 miljoonassa vuodessa”, vaan viihtyvät yhä samanlaisina keskuudessamme.

Nämä kestävät eläimet kestävät jopa kuusi kertaa suuremmat paineet kuin valtameren syvimmässä osassa, äärimmäiset säteilymäärät ja jopa avaruuden tyhjiön.

Uudessa tutkimuksessa ryhmä tutkijoita Kentin yliopistossa Yhdistyneessä kuningaskunnassa päätti testata, voisivatko karhukaiset selviytyä myös suurnopeusvaikutuksista. Tätä varten he ruokkivat karhunkaisia ja jäätivät olennot horrostilaan, jota kutsutaan "viritystilaksi", jossa niiden aineenvaihdunta laski 0,1 prosenttiin normaalista nopeudesta, Science-lehti kertoi.

Sitten tutkijat ampuivat otukset eri nopeuksilla "kaksivaiheisesta kevyestä kaasupistoolista", joka ampuu esineitä suuremmilla nopeuksilla kuin tyypillinen ase. He havaitsivat, että karhukaiset voisivat selviytyä nopeudesta, joka oli melkein 3000 jalkaa sekunnissa (900 metriä sekunnissa), mikä tarkoittaisi törmäyksessä noin 1,14 gigapascalia. Karhukaiset hävisivät kuitenkin suuremmilla paineilla ja iskujen nopeuksilla. Tämä tarkoittaa sitä, että Beresheet-koettimen kyydissä olleet karhukaiset, jotka törmätessään olisivat kokeneet tämän tason yläpuolella olevan iskupaineen, eivät olisi selvinneet, tutkijat kertoivat Science-lehdelle.

Jopa karhukaiset, joka selviytyi matalan ja kohtalaisen nopeuden vaikutuksista, toipuivat hitaammin, kuin kontrollinäytteet (jotka olivat juuri jäädytettyjä ja palautuneet viritystilasta),”mikä viittaa siihen, että tietyt sisäiset vauriot on voitettava", kirjoittajat kirjoittivat. Ei ole selvää, voisivatko selviytyneet Karhukaiset myöhemmin lisääntyä, ja kirjoittajat huomauttivat myös, että myös "hedelmällisen tutkimuksen alue" olisi sen testaaminen, voisivatko Karhukaiset -munat selviytyä ampumisesta ja kehittyä myöhemmin aikuisiksi.

Sitten tulee evoluutio.

Tutkimuksella on vaikutuksia teoriaan, joka tunnetaan nimellä panspermia, jonka mukaan elämä olisi voinut kulkea meteoriittien mukana maailmojen välillä sen jälkeen, kun se on päässyt planeettoihin tai kuuhun törmänneistä asteroideista. Tämä tutkimus osoittaa, että panspermia on vaikeaa, mutta ei mahdotonta, kirjoittajat kertoivat Scienceille. Noin 40 % kivistä ja roskista, jotka palaavat planeettamme asteroidi-iskuista, osuvat kuuhun riittävän alhaisella nopeudella, jotta karhukaiset voivat tutkijoiden mukaan selviytyä.

Vastaava osuus voi selviytyä matkalta Marsilta kuuhun. Tietysti nämä havainnot koskevat vain karhukaisia; muut elämänmuodot, kuten mikrobit, voivat selviytyä suuremmilla iskunopeuksilla Sciencen mukaan. Tutkimuksella voi olla vaikutuksia myös elämän havaitsemiseen muilla planeetoilla, kirjoittajat sanoivat. Avaruusalukset, jotka kulkevat lähellä vesimaailman jäisiä paloja, kuten Jupiterin kuu Europa ja Saturnuksen kuu, Enceladus, voivat pystyä keräämään potentiaalisia elämänmuotoja - samalla sitkeydellä kuin karhukaiset - poistetuista vesisuojuksista tappamatta niitä.

Tulokset julkaistiin 11. toukokuuta Astrobiology-lehdessä..

Lähde:  

 Saplakoglu, Yasemin 2021, Tardigrades can survive being shot out of a high-speed gun Live Science 21.5. 

                      

Porsaan näköinen kalmari

Kuva: Nautilus, Fair Use.



Joel Kontinen

Meritieteilijät ovat julkaisseet upean videon kummallisesta porsas-kalmarista, joka heiluttaen lonkeroitaan pään yläpuolella kelluessaan Keski-Tyynellämerellä lähellä Palmyra Atollia.

Meritieteilijät havaitsivat kalmarin noin 1 385 metriä merenpinnan alapuolella, kun he olivat Nautilus-etsintälautalla. Voittoa tavoittelematon Ocean Exploration Trust rahoittaa retkikunnan sekä tutkimusalustan ja etäkäyttöiset ajoneuvot.

"Kuka sinä olet?" kuuluu meritieteilijän ääni videolta, kun pieni olento tulee näkyviin. "Onko se kalmari? Minusta se on kalmari. Se on kuin paisunut kalmari, jossa on pieniä lonkeroita ja pieni hattu. Ja se näyttää siltä, että sillä on massiivinen, paisunut suuonkalo. En ole koskaan ennen nähnyt mitään aivan tällaista."

Se on tarkka kuvaus porsas-kalmarista, joka tunnetaan myös sen nokasta, joka näyttää hieman nuoren sian kärsältä. Porsas-kalmareilla, kuten kaikilla samansukuisilla, on radikaalisti erilaiset elimet kuin maaeläimillä. Sen sijaan, että niiden raajat ja pää olisi kaikki kytketty keskivartaloon, niiden pää on keskus, josta muut ruumiinosat lähtevät. Sillä ei ole raajoja. Kalmareilla ei myöskään ole luita tai ulkoista tukirankaa.

Porsas-kalmarin epätavallinen nahka on osittain seurausta siitä, miten se liikkuu veden läpi. Nautilus-tutkijoiden mukaan sen nahka on täynnä ammoniakkia, jota kalmari käyttää kontrolloimaan kelluvuuttaan. Ammoniakki on yleinen kemikaali maapallolla, mutta se on vaarallista ihmisille.

Tämä Nautilus-retkikunta pyrkii tutkimaan Marine National Monumentin syvänmeren vesistöjä lähellä Kingman Reefiä, Palmyra Atollia ja Jarvis-saarta, jotka ovat Yhdysvaltojen syrjäisimpien alueiden joukossa. Nautilus ottaa rutiininomaisesti kuvia epätavallisista olennoista.

Kalmarit ovat eläviä fossiileja, jotka ovat ainakin "300 miljoonaa vuotta" vanhoja. Ja "160 miljoonaa vuotta" vanhan muste on täysin nykymusteen kaltaista. Siitä on otettu pehmeitä kudoksia.

Näin tämä kalmari kertoo, että luomakunta on ihmeellinen.

Lähde:

Letzter, Rafi. 2019.This Bloated 'Piglet Squid' Is Way Cuter Than a Real Piglet. Live Science (22.7.).

Tapiiri on elävä fossiili, joka ilmaantui ilman esi-isiä eoseelikaudella

Bradypus, CC BY-SA 3.0.





Joel Kontinen

Tapiiri ei ole evoluution helmiä.

Tapiirit (Tapiridae) on kavioeläimiin kuuluva nisäkäsheimo, johon kuuluu yksi suku (Tapirus) ja siinä viisi lajia. Ne elävät Kaakkois-Aasiassa ja Keski- ja Etelä-Amerikassa.

Näiden harvinaisten nisäkkäiden luullaan olevan usein hippojen, sikojen tai muurahaiskarhujen sukulaisia, mutta niiden lähimmät elävät sukulaiset ovat itse asiassa sarvikuonot ja hevoset. Tapiri on evolutionistien mukaan elävä fossiili; ne ovat eläneet eoseenilla eli geologisella ajanjaksolla 56–33,9 miljoonaa vuotta sitten.

Ne ovat säilyneet muiden eläinten sukupuutosta. Tapiiri on Etelä-Amerikan suurin maa-alueen nisäkäs: aikuiset painavat 150–300 kiloa.

Tapiirin merkittävin piirre on sen ainutlaatuinen esikuivaava nenä. Ne voivat heiluttaa nenäänsä, ne voivat käyttää sitä myös tarttumaan lehtiin syödessään. Uimisen aikana tapiirit voivat käyttää sitä hengitysputkena (snorkkelina)!

Tapiirit ovat nopeita ja ketteriä uimareita. Niiden nahka on erittäin kova, ja niiden ruumis on virtaviivainen, se helpottaa liikkumista metsässä. Tapiirilla on neljä varvasta etujaloissaan ja kolme takajaloissaan.

Näiden avulla ne voivat juosta hyvin nopeasti lyhyitä matkoja metsän lävitse.

Kaikki tämä kertoo taidokkaasta älyllisestä suunnittelusta, johon evoluutio ei yllä.

Lähde:

Tapir Specialist Group. What is a Tapir?

Muinainen kaksoisjalkainen eli dinosaurusten kanssa

Kuva: Zookeys.


Joel Kontinen


Noin ” 99 miljoonaa” vuotta sitten, liitukaudella elänyt kaksoisjalkainen, kipitti metsäpohjan yli, joka on nyt Kaakkois-Aasiassa. Niveljalkaiset välttivät naapurimaiden dinosaurusten kohtalon onnistuneesti, mutta yhdellä niistä oli huono onni. Se tarttui maitiaisnesteeseen, joka kovettui kaksoisjalkaisen ympärille ja lukitsi sen keltaiseen hautaan.

Vaikka tämä oli surkea loppu tuhatjalkaisiin kuuluvalle kaksoisjalkaiselle, se oli hyvä uutinen tiedemiehille, jotka äskettäin löysivät pienen ruumiin.

Tämä olento, joka oli 8.2 millimetriä pituudeltaan, oli niin hyvin hautautunut, että sen ruumiin rakenne oli säilynyt hyvin, jopa sen pienet runkorakenteet säilyivät poikkeuksellisissa olosuhteissa. Olennolla oli alapuolella 35 vartalorengasta ja täysin kehittyneitä siittiöiden säilytyspusseja, jotka vahvistivat, että se oli sukukypsä naaras.

Nykyään kaksoisjalkaisia on tunnistettu noin 11 000 lajia ja niitä arvioidaan olevan maailmanlaajuisesti jopa 80 000 lajia, tutkijat sanoivat uudessa tutkimuksessa. Fossiilisista kaksoisjalkaisista tiedetään vain vähän. Vain kourallinen asiantuntijoita on kaikkialla maailmassa, sanoo tutkimusopin tekijä Pavel Stoev, Bulgarian luonnontieteellisen museon professori Sofiasta.

Fossiiliset todisteet osoittavat, että kaksoisjalkaiset elivät noin ”315 miljoonaa - 299 miljoonaa” vuotta sitten, ja jotkut niistä kasvoivat jopa 8 metrin mittaisiksi, Stoev kertoi Live Scienceille.

Löydöt julkaistiin Zookeys -lehdessä 2.5.2019.

Lähde:

Weisberger Mindy. 2019. Ancient Millipede Walked with Dinosaurs, Died in a Sticky Trap. Live Science (3.4.).
.

Abojen jäännökset palaavat Australiaan

Hererot ovat hyvin traditionaalisia. Kuva: Thomas Schoch, CC-BY-SA-3.0.




Joel Kontinen

Saksan ja eteläisen Afrikan kuolleilla vanhuksilla on kova kohtalo. Sunday Express kertoi, että Saksaan lähetettiin monia pääkalloja "todistamaan Namojen (etelä-afrikkalainen kansanryhmä) ja antropoidisten apinoiden samankaltaisuutta". Tämä ei ollut vääristymä vaan Charles Darwinin kirjoitusten soveltaminen ihmisen evoluutioon, joka kävi ilmi hänen teoksessaan The Descent of Man.

Silloin arveltiin, että Afrikan kehittymättömät heimot olivat lähellä simpansseja kuin ihmisiä, ja Saksan sotajoukot Etelä-Afrikassa olivat tämän harhaluulon vallassa.

Nyt Australia tekee samanlaisen siirron. Saksa lähettää 53 abojen luuta takaisin. Niitä ei silloin pidetty ihmisenä, vaan apinamaisia olentoina.

Tutkijat veivät Aboriginaalisten australialaisten kallot ja luut pois Australiasta 1900-luvun lopulla ja 20. vuosisadan alussa ja ne esiteltiin museoissa ympäri maailmaa.

Tämä idea sai hyvää vastakaikua.

Teoksesaan Siru linnunrataa (Spillran av ett moln, 1966) ruotsalainen kirjailija Rolf Edberg (1912–1997) kuvailee vaellustaan tuntureilla ja pohtii samalla ihmiskunnan menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta niin kuin hän ne käsitti:

”Kun Australian, Tulimaan ja Amazonin deltan alkuasukkaat löydettiin, he elivät miltei täsmälleen paviaanien sosiaalisten ryhmien kokoisina heimoina. Heitä onkin tietyssä mielessä oikeutetusti nimitetty ’eläviksi fossiileiksi’,” hän kirjoitti.

Darvinistinen tarinointi on monesti löytänyt vastaanottavaisen maaperän fiktiossa.

Lähde:

Aboriginal remains returned by Germany to Australia. BBC News (15.4.).

Dinosaurusten kanssa kävellyt jättisalamanteri on vaarassa kuolla sukupuuttoon

Uhanalaisen jättisalamanterin japanilainen serkku Andrias japonicus näyttää tältä. SMcCandlish, CC BY-SA 2.5.




Joel Kontinen

Darvinistisen tarinan mukaan toiset matelijat kuolivat äkillisesti sukupuuttoon ”65 miljoonaa vuotta” sitten, kun taas esimerkiksi salamanterit, tuatarat, gekkot ja kameleontit ovat säilyneet hengissä meidän päiviimme saakka.

Salamanteri ei ole sanottavasti muuttunut ”170 miljoonaan vuoteen”, mutta nyt maailman suurin sammakkoeläin eli Kiinan jättisalamanteri on sukupuuton partaalla.

Se oli aiemmin yleinen Kiinan joissa.

Luonnonvaraisia jättisalamantereita ei saisi pyydystää, mutta niitä on ruvettu kasvattamaan ja kasvattamoissa varttuneita yksilöitä tarjotaan gourmet-ravintoloille. Suuresta yksilöstä voi saada 1 500 USA:n dollaria.

Kiinalaiset kutsuvat sitä vauvakalaksi, koska sen hätäkutsu kuulostaa vauvan itkulta.

Elävät fossiilit sopivat huonosti evoluution maailmaan. Ne ovat evolutionistien mukaan sopeutuneet niin hyvin ympäristöönsä, että niiden ei ole tarvinnut muuttua.

Mutta kun olot ovat ehtineet sinä aikana muuttua monta kertaa, niin argumentti ontuu – ja vielä pahasti.

Lähde:

Briggs, Helen. 2018. Living fossil' giant salamander heading for extinction, BBC News (22.5.).

Kääpiölaiskiainen muistuttaa meitä luomakunnan monimuotoisuudesta

Bradypus pygmaeus. Kuva: Edward Griffith, public domain.



Joel Kontinen

Kääpiölaiskiainen Bradypus pygmaeus elää vain Panamaan kuuluvalla Escudo de Veraguas -saarella. Se muistuttaa isompia sukulaisiaan, mutta sen pituus ilman häntää on vain 48–53 cm, ja se painaa 2,5–3,5 kg.

Jotkut evolutionistit uskovat, että eläminen saarella on pienentänyt tätä laiskiaista. Se on silti kaiken puolin laiskiainen, eikä se ole kehittynyt miksikään muuksi.

Bradypus pygmaeus muistuttaa suuresti tässä kuvattua isompaa laiskiaista. Kuva: Stefan Laube, public domain.

Muiden laiskiaisten tavoin myös tämä pikkuveijari on energiansäästön mestari, joka on sopeutunut erinomaisesti ympäristöönsä.

Sitä voitaneen kutsua luomisen mestariteokseksi.

Laiskiainen on elävä fossiili, joka on vastustanut evoluutiota "30 miljoonaa vuotta".

Lähde:

O'Neill, Sean. 2018. The pint-sized pygmy sloth found only on one island in the world. New Scientist (14.3.).

Merisiilit murskaavat graniittia superhampaillaan – ja haastavat uskon vuosimiljooniin

Merisiili Strongylocentrotus purpuratus haastaa darvinistisia käsityksiä. Kuva: Taollan82, CC-BY-3.0.

Joel Kontinen

Merisiili on yllättävän kaunis joskin vaarallinen otus. Sen rakenteessa on hyödynnetty Fibonaccin lukujonoa, mikä tekee siitä symmetrisen viehättävän.

Evolutionistit uskovat, että merisiilit humpsahtivat planeetallemme ordovikikauden puolivälissä eli osapuilleen ”450 miljoonaa vuotta” sitten, eivätkä ne ole vielä ehtineet muuttua.

Tuoreen tutkimuksen mukaan merisiili Strongylocentrotus purpuratus pystyy kaivamaan itselleen kotikolon kovaan kallioon. Laboratoriotestien mukaan se kykenee kaivertamaan 45 kuutiosentin kolon jopa graniittiin pelkillä hampaillaan.

Michael Russell (Villanova University, Pennsylvania) ja kollegat myös arvioivat tässä PLoS ONE:ssa julkaistussa tutkimuksessa, että merisiilit tuottavat yllättävän paljon sedimenttiä vuosittain, ehkä jopa 200 tonnia hehtaaria kohti, mikä vastaan monien jokien mereen kuljettamaa määrää.

Myös tämä viittaa siihen, että maapallo ei voi olla niin vanha kuin mitä useimmat koulukirjat meille kertovat.

Lähde:

Supriya, Lakshmi. 2018. Sea urchins can drill holes in solid rock with just their teeth. New Scientist (21.2.).

Uusi darvinistinen tarina keksii ihmisille ja haille yhteisen kantaisän

Varhainen sukulainen? Kuva: DiBgd, CC BY-SA 4.0.





Joel Kontinen

Uudemmilla darvinistisilla tarinoilla on taipumus syrjäyttää vanhemmat.

Neljä, viisi vuotta sitten saimme kuulla, että olemme perineet kasvomme panssarikaloilta.

Uudemman version mukaan meillä ja hailla on yhteinen kantaisä.

Darwinille kumartavat tutkijat päättelivät tämän tarkasteltuaan oletetulla devonikaudella noin ”400 miljoonaa vuotta” sitten eläneen hain Gladbachus adentatusin fossiilia. Sitä kuvaileva tutkimus julkaistiin jo vuonna 2001, mutta nyt he löysivät tästä pahasti litistyneestä vainajasta uusia piirteitä.

He uskovat, että G. adentatus on haista vanhempia. Tästä he päättelivät, että ihmisen ja hain yhteinen kantaisä uiskenteli maailman merissä ”440 miljoonaa vuotta” sitten.

Hait ovat vanhempia eläviä fossiileja, ja ne ovat hämmentäneet evolutionisteja.

Ne noudattavat Genesiksen lajiensa mukaan -periaatetta ja saattavat syödä myös ruohoa.

Lähde:

Geggel, Laura. 2018. Common Ancestor of Sharks and Humans Lived 440 Million Years Ago. Live Science (3.1.).

Käsnäjalkaiset ovat kaikkea muuta kuin alkeellisia, tuore tutkimus kertoo

Kuva: Bruno Vellutini, CC BY-SA 2.0.




Joel Kontinen

Käsnäjalkaiset (Onychophora) ilmaantuivat planeetallemme evolutionistien mukaan jo kambrikaudella osapuilleen ”500 miljoonaa vuotta” sitten eivätkä ole juuri muuttuneet sen jälkeen.

He ovat pitäneet niitä hyvin alkeellisina otuksina, mutta hiljattain Proceedings of the National Academy of Sciences (PNAS) -lehti julkaisi niistä tietokonetomografiaan perustuvan tutkimuksen, joka osoittaa, että nämä matomaiset olennot ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia.

Käsnäjalkaisen 0,4 millimetrin pituisia jalkoja ei ole tehty hyytelöstä, vaan niissä on pyöreähköjä lihaksia, joiden avulla ne liikuttavat jalkojen kynsiä.

Näyttänee siltä, että myös alkeellisina pidetyt eliöt ovat yllättävän monimutkaisia. Tämä sopii huonosti evoluution sokeaan maailmaan.

Genesikseen perustuvaan malliin ne sen sijaan sopivat mainiosti.

Lähde:

Weisberger, Mindy. 2017. World of Intricate Muscles Revealed Inside Velvet Worm's Wee Leg. Live Science (12.12.).

Laiskiainen – ei evoluution vaan luomisen mestariteos

Evoluution vai luomisen mestariteos? Kuva: Stefan Laube, Public domain.




Joel Kontinen

New Scientist luonnehtii laiskiaista evoluution mestariteokseksi.

Lehti mainitsee 1700-luvun puolivälin tunnetuimman naturalistin George-Louis Leclercin (Comte De Buffonin) näkymyksen tästä elävästä fossiilista, joka on vastustanut evoluutiota ”30 miljoonaa vuotta”.

Buffonin mukaan laiskiaisella oli aivan liian lyhyet jalat, ja eläin oli tyhmä, heikko ja täynnä virheitä.

New Scientist toteaa, että Buffon erehtyi pahasti. Laiskiainen on energiansäästön mestari, joka on sopeutunut erinomaisesti ympäristöönsä.

Mutta evoluutio ei ansaitse siitä kiitoksia vaan Jumala, joka on tehnyt kaiken, mikä elää ja liikkuu – myös laiskiaisen.


Lähde:

Bittel, Jason. 2017. Busy doing nothing: How sloths mastered life in the slow lane. New Scientist (19.12.).

Maailman ”vanhimmat” eliöt elävät yhä Tasmaniassa

Kuva: Ruth Ellison, CC BY 2.0.




Joel Kontinen

Tutkijat ovat löytäneet Tasmaniasta jäänteitä elämänmuodoista, joita evolutionistit pitävät kaikkein vanhempina.

He uskovat, että ne eivät ole muuttuneet ainakaan ”3,5 miljardiin” vuoteen.

Näitä muinaismuistoja kutsutaan stromatoliiteiksi.

Stromatoliitit ovat syanobakteerien ja muiden bakteerien rakentamia kupumaisia muodostelmia.

Syanobakteerit ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia. Niissä on esimerkiksi nanotason suunnittelusta kertovia tylakoideja eli energiaa kerääviä elimiä, DNA:ta ja ribosomeja.

Löytö haastaa evoluution vuosimiljardeineen, koska stromatoliitteja muodostaneet bakteerit elävät yhä.

Evoluutio ei ole ehtinyt niitä muuttaa, vaikka aikaa on evolutionistin mielestä ollut yllin kyllin.

Lähde:

Pappas, Stephanie. 2017. 'Living Fossils' of Earth’s Oldest Life-Forms Found in Tasmania. Live Science (16.11.).

Elävä puufossiili Ginkgo biloba viihtyy yhä Ateenassa

Neidonhiuspuu Ginkgo biloba) kasvaa yhä Ateenassa.




Joel Kontinen

Evolutionistit uskovat, että neidonhiuspuu (Ginkgo biloba) viihtyi Maa-planeetalla jo ”270 miljoonaa” vuotta sitten.

Sitä pidetään elävänä fossiilina, koska se ei ole juuri ehtinyt muuttua, vaikka aikaa olisi ollut ylen määrin.

Neidonhiuspuu ei suinkaan ole ainoa kasvi, jonka evoluutio on unohtanut ”sadoiksi miljooniksi vuosiksi”.

Myös esimerkiksi saniaiset, araukariat ja Wollemia nobilis näyttävät samoilta kuin silloin, kun ihmisen oletettu esi-isä oli darvinistisen uskomuksen mukaan vasta sammakon kokoinen.

Elävät fossiilit haastavat sekä evoluution että uskon vuosimiljooniin.

Hoatsin – elävä fossiili, jossa Sir David Attenborough näkee matelijamaisia piirteitä, on aito lintu

Kuva: Francesco Veronesi, CC BY-SA 2.0.



Joel Kontinen

Hoatsin (Opisthocomus hoazin) ei ole kovin lintumainen lintu. Se pystyy lentämään ehkä hiukan pidempään kuin koto-Suomen fasaani, jonka olen nähnyt pysyttelevän yläilmoissa kolmisenkymmentä metriä ilman välilaskua.

Sir David Attenborough näkee hoatsinissa matelijamaisia piirteitä. Vastakuoriutuneilla on siivenkärjissä kynnet, jotka estävät niitä putoamassa alas krokotiilien tai muiden petojen ruoaksi.

Vastakuoriutuneella hoatsinilla on siivenpäissä kynnet. Kuva: J. Arthur Thomson, Public domain.

Attenborough vertaa hoatsinia myös Archapteryxiin, jota jotkin koulukirjat kutsuvat liskolinnuksi mutta monet lintutieteilijät todelliseksi linnuksi.

Evolutionistit uskovat, että hoatsin purjehti aikoinaan Atlantin yli. Vuonna 2011 Science Daily kertoi meille pienen tarinan sen oletetusta meriseikkailusta:

“Afrikka ja Etelä-Amerikka olivat aikoinaan osa Gondwanaksi kutsuttua supermannerta, mutta se oli hajonnut jo paljon yli 20 miljoonaa vuotta sitten, ja Atlantti erotti mantereet toisistaan. Hoatsinin on siis täytynyt jossain vaiheessa ylittää valtameri päästäkseen mantereelta toiselle.”

Myös Afrikan apinat olivat kovia purjehtijoita.

Nooan ajan vedenpaisumuksen jälkeen valtamerissä oli tuskin pulaa puidenkappaleista ja kasvien muodostamista lautoista, joten vuosimiljoonat käyvät tarpeettomiksi.

Hoatsin on sitä paitsi elävä fossiili, joka ei ole sanottavasti muuttunut 22 miljoonaan evoluutiovuoteen.

Lähde:

BBC Earth. 2017. The hoatzin is a bird that resembles a reptile (25.5.).

”100 miljoonaa vuotta” vanhat kukat näyttävät niin tuoreilta kuin ne olisi poimittu eilen

Eucryphia. Kuva: MPF, CC BY-SA 3.0. Tämän kukan muinaiset lähisukulaiset löytyivät Burmasta.



Joel Kontinen


Charles Darwin kutsui kukkien evoluutiota inhottavaksi mysteeriksi (abominable mystery), koska ne eivät näyttäneet sopivan hänen ajatusmaailmaansa.

Eikä arvoitus ole ratkennut yli 150 vuodessa. Varhaisimmat kukat näyttävät aivan nykykukilta, eli niiden evoluutio loistaa poissaolollaan.

Äskettäin kaksi Oregonin valtionyliopiston emeritusprofessoria, George Poinar Jr. ja Kenton Chambers, raportoivat Burmasta eli Myanmarista löydetyistä seitsemästä ”100 miljoonaa vuotta” vanhasta kukasta.

Dinosaurusten ajan kasvit viihtyvät yhä keskuudessamme.

Poinar sanoi, että meripihkaan kivettyneiden kukkien osat näyttivät niin tuoreilta, että ne olisi voitu poimia eilen puutarhasta.

Ne ovat sitä paitsi sukua nykyisin kukkiville lajeille.

Meripihkaan hautautuneet eläimet ja kasvit haastavat evoluution osoittamalla, että sitä ei ole tapahtunut.

Ne haastavat myös uskon vuosimiljooniin. Miten kukka voisi säilyä 100 miljoonaa vuotta näyttämättä ikäänsä?

Lähde:

Oregon State University. 2017. Seven complete specimens of new flower, all 100 million years old. Science Daily (15.8.).

Karhukainen uhmaa darvinistisia selityksiä superkyvyillään

Pieni mutta sitkeä. Kuva: E. Schokraie, U. Warnken, A. Hotz-Wagenblatt, MA. Grohme, S. Hengherr et al. Comparative proteome analysis of Milnesium tardigradum in early embryonic state versus adults in active and anhydrobiotic state. PLoS ONE 7(9): e45682 (2012). Creative Commons (CC BY 2.5).





Joel Kontinen

Apostoli Paavali kirjoitti Rooman kristityille, että Jumalan teot näkyvät kaikkialla. Me näemme ne kukkien väriloistossa, luonnon matemaattisessa tarkkuudessa (etenkin fraktaaleissa ja Fibonaccin lukujonoissa).

Myös solujemme nanomoottorit ja DNA:n korjausmekanismit kertovat luomisesta.

Lisäksi joissain eläimissä on niin häkellyttäviä piirteitä, että evoluutio ei olisi niitä voinut keksiä: aavikkolisko uhmaa painovoimaa, kaljurotta selviää miltei tyystin ilman happea ja karppi jopa täysin ilman sitä.

Mutta ehkä kaikkien oudoin luotu on pikkuruinen karhukainen, jonka on uhmannut evoluutiota jo ”530 miljoonaa vuotta”.

Karhukainen on eläinkunnan ekstreme-mestari, joka selviää hengissä jopa jäätymisestä.

Tuore tutkimus selvitti, miten se pystyy selviytymään, vaikka sen solut kuivuisivat. Karhukaiset tuottavat proteiinia, jonka avulla niiden solut säilyttävät rakenteensa myös täysin ilman vettä.

Lähde:

Woodward, Aylin. 2017. Tardigrade genomes help explain how they survive without water. New Scientist (27.7.).

T. rexin aikainen levä viihtyy yhä USA:ssa

Wollemia nobilis oli aikanaan sensaatio.




Joel Kontinen

Evolutionistit uskoivat, että Wollemia nobilis häipyi maan kamaralta samaan aikaan dinosaurusten kanssa eli ”65 miljoonaa vuotta” sitten.

Mutta vuonna 1994 tutkijat löysivät elävän Wollemian Sydneyn alueelta.

Myös muita araukarioita kasvaa edelleen meidän päivinämme.

Evolutionistit ovat joutuneet päivittämään käsityksiään dinosaurusten ajan kasveista huomattuaan, että dinot olivat syöneet kasveja, joita ei tuolloin pitänyt olla olemassa.

Dinosaurusten ajan kasvillisuus tukee hienosti Genesiksessä kuvattua luomista.

Kasvit lisääntyvät lajiensa mukaan.

Äskettäin the American Journal of Botany julkaisi tutkimuksen viherlevästä, jonka piti hävitä dinosaurusten mukana.

Mutta Lychnothamnus barbatus kasvaa edelleenkin neljässätoista järvessä Wisconsinissa ja kahdessa järvessä Minnesotan osavaltiossa.

Myös tätä vanhempina pidetyt kasvit uhmaavat evoluutiota. Jotkin varhaiset saniaiset eivät ole muuttuneet ”300 miljoonaan vuoteen”.

Lähde:

Drexel University. 2017. Dinosaur-era plant found alive in North America for first time: Only other record is Cretaceous-era fossil from Argentina. Science Daily (31.7.).

Nopeaa evoluutiota vai ohjelmoitua sopeutumista Pohjois-Amerikan liskoissa?

Kuka siellä? Kuva: ronardios, CC BY-SA 2.0.




Joel Kontinen

Anolis carolinensis on veikeä otus. Pari vuotta sitten julkaistu tutkimus tiesi kertoa, että se ei ole muuttunut "15– 20 miljoonaan vuoteen".

Nyt meille kerrotaan, että talvella 2013–2014 tämä lisko muuttui muutamassa kuukaudessa. Suomeksi sanottuna se pystyi kaaduttuaan oikaisemaan itsensä kylmemmässä säässä (+6C) kuin ennen (11C), kun harvinaisen kylmä jakso koetteli Etelä-USA:ta.

Science kutsuu tätä nopeaa adaptoitumista (sopeutumista) evoluutioksi.

On paljon loogisempaa uskoa, että eläimet on ohjelmoitu sopeutumaan erilaisiin ympäristöihin.

Tämä selittäisi esimerkiksi sen, miksi villamammutit ilmaantuivat vedenpaisumusta seuranneella jääkaudella.

Lähde:

Pennisi, Elizabeth. 2017. Cold snap makes lizards evolve in just a few months. Science (3.8.).

”110 miljoonaa vuotta” vanha rukoilijasirkka muistuttaa nykyisiä lajitovereitaan

Vanhassa sirkassa on nykysirkan (yllä) piirteet.



Joel Kontinen

Tutkijat ilmoittivat äskettäin löytäneensä Koillis-Brasiliasta poikkeuksellisen hyvin säilyneen rukoilijasirkan fossiilin.

He uskovat sen olevan ”110 miljoonaa vuotta” vanha. Siitä huolimatta Santanmantis axelrodi on kaikin puolin tunnistettavissa rukoilijasirkaksi.

Rukoilijasirkat ovat eläviä fossiileja, jotka evoluutio on tylysti unohtanut.


Lähde:

Weisberger, Mindy. 2017. Eat, Pray, Fossilize? Praying Mantis Fossil Is 110 Million Years Old. Live Science (3.8.).