Joel Kontinen
”Äiti, kato miten pieniä delfiinejä!” Polvenkorkuinen tyttölapsi oli juuri tullut äitinsä kanssa Särkänniemen delfinaariosta ja katseli akvaarion pikkuriikkisiä trooppisia kaloja.
Monesti ihmisten ennakko-odotukset ratkaisevat, mitä he näkevät. Aikuisilla ennakko-oletukset yleensä perustuvat maailmankatsomukseen. Niinpä luonnontieteelliset museot kuvaavat ihmisen oletetun esiäidin Lucyn (Australopithecus afarensis) isojalkaiseksi, vaikka jalkaluita ei ole löytynytkään ja kädet ovat selvästi apinan kaareutuvat kädet, joilla on hyvä kiipeillä puissa mutta mahdoton vaikkapa kirjoittaa koneella.
Myös Lontoon National History Museum esittää Lucyn metrin korkuiseksi isojalkaiseksi ihmisen esiäidiksi. Miksi? Parempaa esiäitiä ei ole löytynyt, ja Laetolin kuuluisista jalanjäljistä isoimmat ovat paljon suuremmat kuin apinan takakäpälien pienet painaumat. Lisäksi ne on ajoitettu suurin piirtein yhtä vanhoiksi (n. 3,2 miljoonaa vuotta) kuin vanha Lucy.
Evolutionistin logiikka on loistava: koska Homo-suvun edustajia ei vielä ollut kehittynyt ja koska jalanjäljet osoittavat kiistattomasti, että kolme otusta on kävellyt kahdella jalalla kolme miljoonaa vuotta sitten, Lucyllä täytyy olla suuret jalat.
Professori Marvin Lubenowin kirjassa Bones of Contention (Grand Rapids, Michigan: Baker Books) on valaiseva esimerkki ajanmääritysmenetelmien tarkkuudesta. Vuonna 1969 löydetty ”Kallo 1470” muistuttaa huomattavasti nykyihmisen pääkallo mutta se arvioitiin 2,9 miljoonan vuoden ikäiseksi ja ajoitettiin myöhemmin 2,61 miljoonan vuoden ikäiseksi.
Löytöä puitiin Nature -tiedelehdessä kymmenen vuoden ajan, jonka kuluessa sen ikä nuoreni miljoonalla vuodella! Lubenowin kirja on hiljattain ilmestynyt suomeksi Datakirjojen kustantamana. Sen suomenkielinen nimi on Myytti apinaihmisestä.
Ehkä Lucyssäkaan kaikki ei ole sitä, miltä se näyttää. Joku pikkutyttö saattaisi hyvinkin kysyä: ”Isoäiti, miksi sinulla on niin suuret jalat?”
Tekstit
