Vesinokkaeläin, maailman omituisin nisäkäs, ei kerro evoluutiosta mitään

 

Kuva: Dr. Philip Bethge, CC BY-SA 4.0.  

Joel Kontinen

 

Kun Lontooseen saapui uutinen myyrän kaltaisesta eläimestä, jolla on räpyläjalat ja nokka kuin ankalla, monet ihmiset ajattelivat sen olevan huijaus. Oli 1700-luvun loppupuoli. Iso-Britannia oli vasta alkanut asuttaa Australiaa. Oudon olennon oli havainnut niinkin tärkeä henkilö, kuin Uuden Etelä-Walesin perustaja David Collins.

Kun eläintieteilijä George Shaw British Museumissa tutki piirrettyjä luonnoksia ja näytteitä eläimestä, hän oli skeptinen. "Se luonnollisesti herättää ajatuksen petoksesta ja keinotekoisesti tehdystä eläimestä", hän kirjoitti.

Asenne muuttui, kun uusia yksilöitä saapui. Vuonna 1799 Shaw kuvasi ensimmäisenä olentoa tieteellisesti, ja antoi sille nimen Platypus anatinus, joka tarkoittaa ”litteäjalkaista ankkaa”. Sitä kutsuttiin myöhemmin nimellä "paradoksaalinen lintukuono", ennen kuin se nimettiin virallisesti uudelleen Ornithorhynchus anatinukseksi, mikä tarkoittaa "ankkatyyppistä lintukuonoa". Nykyään useimmat ihmiset kutsuvat sitä vain vesinokkaeläimeksi.

Kesti yli 80 vuotta selvittää, kuinka tämä eläin sopii elämän puuhun. Siitä lähtien biologit ovat menneet vielä pidemmälle ja huomanneet, että sillä on joukko ominaisuuksia, jotka tarkoittavat, että se on yksi maan epätavallisimpien olentojen joukossa. Mutta se ei ole yksinkertaisesti vain outo. Nisäkkäällä, jolla on monia ominaisuuksia lintujen ja matelijoiden kanssa, vesinokkaeläimellä on darvinistien mielestä avain joidenkin perustavanlaatuisten evoluutiomysteerien avaamiseen.

Geenitieteilijät ovat nyt kartoittaneet sen koko genomin ja alkavat ymmärtää, miten se tuli niin oudoksi - ja mitä se voi kertoa meille kaikkien nisäkkäiden, myös meidän, alkuperästä. Vielä nykyäänkin osoittautuu, että vesinokkaeläimellä on kyky yllättää.

Vesinokkaeläin  on aina pysytellyt vesinokkaeläimenä. Sen evoluutio on darvinistinen mysteeri. Se eli jo dinosaurusten kaudella.

 Genesiksen malliin vesinokkaeläin se sen sijaan sopii mainiosti.

Lähde  

Sawal, Ibrahim, 2021, The platypus: What nature’s weirdest mammal says about our origins. New Scientist 5.5. 

Vesinokkaeläin ja nokkasiilin evoluution selitys

Kuva:Dr. Philip Bethge, CC BY-SA 4.0 .





Joel Kontinen

Vastasyntyneet marsupiaalit ja monotremmit käyttävät luiden välistä yhteyttä pian syntymän jälkeen, jotta he voivat juoda äitinsä maitoa, eLife: n uudet havainnot paljastavat.

Tämä King's Collegen Lontoo, Iso-Britannia, tutkijoiden löytö tarjoaa uusia käsityksiä nisäkkäiden varhaisesta kehityksestä, ja voi auttaa tutkijoita ymmärtämään paremmin, kuinka keskikorvan ja leuan luut kehittyivät nisäkkäillä ja heidän edeltäjillään.

Marsupiaalit, kuten opossumit ja monotreemit, kuten echidnat, ovat epätyypillisiä nisäkästyyppejä. Molemmat eläintyypit syntyvät hyvin varhaisessa kehitysvaiheessa, ennen kuin monet kehon luut ovat alkaneet muodostua. Opossumit lukittuvat äitinsä nänniin ja pysyvät siellä, kunnes ne ovat lopettaneet kehityksen. Munista kuoriutuvat monotremit latkivat maitoa äitinsä maitorauhasista. Mutta miten ne kykenevät juomaan maitoa ennen kuin leukaluut on täysin kehittynyt, oli aiemmin epäselvää.

Mutta missä on evoluutio?

"Koska marsupiaaleilla ja monotremeilla ei ole leukaniveltä syntymän aikaan, tutkijat ovat aiemmin ehdottaneet, että eläimet voivat käyttää keskikorvan luiden ja leukaluiden välistä yhteyttä, jotta ne voivat syödä", selittää tutkimusta johtava tutkija Neal Anthwal, Kraniofacial- ja regeneratiivisen biologian keskuksesta, Yhdistyneen kuningaskunnan King's College Lontoon hammaslääketieteellisessä, suu- ja kraniofacialistisessa tiedekunnassa.

Saadakseen selville, onko tämä totta, Anthwal ja hänen kollegansa vertasivat leukaluita vesinokkaeläimissä, lyhytkarvaisissa echidnoissa, opossumeissa ja hiirissä pian syntymän jälkeen. Heidän työnsä paljasti, että pian kun echidnat kuoriutuivat, niiden keskikorvan luut ja yläleuan sulake muodostivat lopulta toisinaan nivelen, joka on samanlainen kuin nisäkkäiden kaltaisten matelijoiden fossiilien leuat. Ryhmä löysi samanlaisen yhteyden hiiren alkioissa, mutta tämä katoaa ja eläimet syntyvät toimivilla leukanivelillä.

Opossumit sitä vastoin käyttävät sidekudosta keskikorvan luiden ja kallonsa pohjan välillä väliaikaisen leukanivelen luomiseksi, jonka avulla he voivat imeä pian syntymän jälkeen. "Tämä kaikki osoittaa, että marsupiaaleilla ja monotremeillä on erilaiset strategiat selviytyäkseen varhaisesta syntymästä", Anthwal sanoo.

Tulokset viittaavat siihen, että korvan ja leuan välinen yhteys juontaa juurensa varhaisissa nisäkkäiden esi-isissä ja jatkui, kun nisäkkäät jakautuivat on darvinistista kerrontaa< . Marsupials ja monotremes jatkavat näiden yhteyksien käyttöä väliaikaisesti varhaisessa elämässä. Muilla nisäkkäillä, kuten hiirillä, nämä yhteydet esiintyvät hetkellisesti, kun ne kehittyvät kohdussa, mutta ne korvautuvat toimivalla leukanivelellä ennen syntymää. ”Tehtävämme tarjoaa uudenlaisen kuvan nisäkkäiden evoluutiosta”, päättää senioritutkija Abigail Tucker, johtava tutkija ja kehitys- ja evoluutioprofessori King's College Lontoon kraniofaciaalisen ja regeneratiivisen biologian keskuksessa. ”Erityisesti korostamme, kuinka rakenteet voivat muuttaa toimintaa evoluutioajan kuluessa, mutta myös kehityksen aikana, korvan luiden siirtyessä ruokinnasta kuuloon. Monotreemisen kudoksen nykyinen parempi saatavuus molekyylianalyysien tekemiseen tarjoaa uskomattoman tulevaisuuden tilaisuuden ymmärtää näiden omituisten ja ihanien nisäkkäiden biologiaa, joita olemme innokkaita tutkimaan.”

lähde:
Hints at jaw evolution found in marsupials and monotremes. elife 30.6

Tully Monster ei sovi evolutioon

Kuva: Nobu Tamura CC BYSA 4.0





Joel Kontinen

Vedenpaisumusta edeltävä maailma oli täynnä joitain melko mahtavia eläimiä. Sitten tulva tuli, haudaten nopeasti biljoonat olennot sedimentteihin, jotka muuttuivat kiviksi, kuten liuske, kalkkikivi ja hiekkakivi.

Yhden epätavallisimman eläimen fossiili löydettiin Illinoisista vuonna 1958, keilan kokoinen otus nimeltään Tullimonstrum gregarium tai Tully Monster. Tullimonstrumilla on tarttuva suu, jossa on pieniä, teräviä hampaita, pitkä kaula, sekä kalmarinmuotoinen häntä, jolla on ventraaliset ja selkäevät, ja silmät pitkien, kapeiden varsien tai “tankoelinten” päässä. Se näyttää vierailijalta vieraasta maailmasta, tämä olento, jolla oli outo kehosuunnitelma ja outo ulkonäkö!

Tully Monsterin ainutlaatuisen anatomian vuoksi se muistuttaa paljon koomista piikkisää, jolla on nisäkkään, linnun ja matelijan yhdistelmäpiirteet. Juuri niin, Tully-hirviötä on useaan otteeseen pidetty niveljalkaisena, etana ilman kuorta ja leuattomana kalana. Jotkin-eläimet ovat niin omituisia, etteivät ne sovi evoluutioluokituksiin .

Nykypäivänä tällaisia ovat vesinokkaeläin , nokkasiili ja maasika . Ne ovat valtavia palapelejä darwinilaisille.,

Nyt Tully-hirviö (Tullimonstrum gregarium) esitetään myös Darwnin arvoituksena.

Evolutionaarinen trendi väittää sen olevan 300 - 307 miljoonaa vuotta vanha. Kehosuunnitelma on niin outo, että eläintieteilijät eivät ole edes varmoja, onko kyse selkärankaisesta vai selkärangattomasta. Äskettäin jotkut tutkijat päättivät löytäneensä vastauksen.

Nyt, vuosikymmenten tutkimusten jälkeen, joilla jokaisella on erilainen tapa määritellä omituinen vesieläin, Tullyn hirviö on dekoodattu: Se on selkärankainen, tarkoittaen, että sillä oli selkäranka, uusi tutkimus paljastaa.

Mutta olennon ainutlaatuisen silmien anatomian tutkimisen jälkeen, jossa käytettiin ”hiukkaskiihdytintä, jota kutsutaan synkrotronisäteilyvalon lähteeksi”, muut eläintieteilijät eivät ole vakuuttuneita siitä.
Havaitsimme myös, että Tullyn silmät sisältävät [a] erityyppistä kuparia kuin selkärankaisten silmät. Mutta kupari ei myöskään ollut identtinen tutkittujen selkärangattomien kanssa. Joten vaikka tutkimus lisää painoarvoa ajatukselle, että Tully ei ole selkärankainen, se ei myöskään tunnista sitä selvästi selkärangattomana.

Toinen ryhmä tutkijoita suoritti tutkimuksen ampumalla laseria Tullimonstrumin fossiiliin Raman-mikrospektroskopiaksi kutsutulla prosessilla, jota käytetään mittaamaan kemiallisia sidoksia hiilipohjaisissa (orgaanisissa) yhdisteissä.

Työssä saatiin näyttöä selkärankaisia edustavista proteiini- ja keratiinityypeistä. [Tutkijat] ehdottivat havaintonsa antavan vahvaa näyttöä siitä, että Tullyn hirviö oli selkärankainen, vaikka he myöntävät, että lopullisen vahvistuksen tekemiseen tarvitaan lisää työtä.

Onko tämä olento selkärankainen vai selkärangaton? Evolutionistit työskentelevät orgaanisten yhdisteiden kanssa, joita pitkien evoluutiokausien mukaan ei enää pitäisi olla tutkittavana. Todelliset orgaaniset yhdisteet, jotka kestävät 300 miljoonaa vuotta? Heikentymisaste kertoo meille, että tämä on mahdotonta. Evoluutioteoria ei yksinkertaisesti ennusta eläinten (mukaan lukien dinosaurukset) orgaanista- oletettavasti miljoonien vuosien ikäistä - materiaalia, joka löytyy fossiileista.

Itse asiassa Tully Monsterillä ei ole evoluutio-selitystä. Arvostetun Nature-lehden mukaan ”sen fylogeneettinen [evoluutio] asema on pysynyt epävarmana.” Se on vain yksi kiistanalaisista olennoista, joka on esiintynyt vain tuhansia vuosia sitten tuhotun vedenpaisumuksen edeltäneestä maailmassa ja joka uhmaa naturalistista selitystä. Luojamme ääretön kekseliäisyys (ja ehkä jopa huumorintaju) tarjoaa kuitenkin täydellisen selityksen.


Lähde:

Sherwin, Frank. 2020. Tully Monster Has the Last Laugh on Evolution. Acts and Facts 30.6

Tullimonstrum on yhä arvoitus

Kuva: PaleoEqu, CC BY-SA 4.0.




Joel Kontinen



Lisäksi tutkijat eivät tiedä, onko se selkärankainen (kuten nisäkkäät, linnut, matelijat ja kalat) tai selkärangaton (kuten esimerkiksi hyönteiset, äyriäiset ja mustekalat).

Vuonna 2016 tutkijat väittivät ratkaisseensa Tullimonstrumin ongelman, mutta Chris Rogers työryhmineen on sitä mieltä, että se jää edelleen arvoitukseksi.

Lähde:

Rogers, Chris. 2019. The Mysterious 'Tully Monster' Just Got More Mysterious. Live Science (12.11.).

Vesinokkaeläin eli dinosaurusten kaudella

Kuva: Wikipedia


Joel Kontinen

Vesinokkaeläin (Ornithorhynchus anatinus) eroaa varsin paljon muista tunnetuista eläimistä. Se on nisäkäs, jolla on ankan nokka, pitkähkö häntä ja räpyläjalat. Sen englanninkielinen nimi duck-billed platypus onkin peräisin sen nokan muodosta. Se ei synnytä eläviä poikasia vaan pienet vesinokkaeläimet kuoriutuvat munasta.

Evoluution kannattajat arvelivat, että nykyisin Australiassa ja Tasmaniassa elävä vesinokkaeläin ja sen läheiset sukulaislajit eriytyivät yhteisestä kantamuodosta 17-65 miljoonaa vuotta sitten. Mutta Timothy Rowen johtama Teksasin yliopiston tutkimusryhmän löydöt romuttavat tämän käsityksen. Rowen ryhmä käytti CT-skannausta tutkiessaan Australiasta löydettyä Teinolophoksen leukaluuta. Teinolophosta pidettiin vesinokkaeläimen kantamuotona, jonka arvellaan eläneen 112,5 –122 miljoonaa vuotta sitten.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että oliolla oli samanlainen kyky aistia saaliseläimiä nokassa olevilla sähköreseptoreillaan kuin vesinokkaeläimellä. Tutkijat päätyivät lopulta siihen, että Teinolophuksen leukaluu olikin vesinokkaeläimen leukaluu. Toisin sanoen vesinokkaeläimet elivät jo dinosaurusten aikakaudella.

Viime viikolla New Scientist –lehti raportoi Kiinan salamanterista, jonka sanotaan eläneen jo 100 miljoonaa vuotta ennen Tyrannosaurus rexin ilmaantumista maapallolle. Salamanteri, joka voi kasvaa 1,8 metrin pituiseksi, kuuluu uhanlaisiin lajeihin mutta elää edelleenkiin Kiinassa.

Monet eläinlajit näyttävät siis pysyttelevän hämmästyttävän sitkeästi omana lajinaan. Olisikohan tällä mitään tekemistä sen kanssa, että Jumala loi kaikki eläimet lajiensa mukaan?

Kirjoitin hiljattain kovakuoriaisista, jotka elivät jo dinosaurusten kaudella. Voit lukea siitä tästä .

Evoluutionisteja hämmentävästä lasarus-ilmiöstä voit lukea lisää tästä.

Lähteet:

Brahic, Catherine. 2008. Top 100 weirdest amphibians list launched. New Scientist 21.1. 2008.
Norris, Scott. 2008. Platypus Much Older Than Thought, Lived with Dinos. National Geographic News. 22.1. 2008.