Joel Kontinen
Providence Canyonia kutsutaan Georgian Grand Canyoniksi. Voimme kiittää (tai moittia) sen synnystä eurooppalaisia uudisasukkaita, jotka ottivat haltuunsa intiaanien maita 1700-luvun lopulla tai 1800-luvun alkupuolella.
He kaatoivat metsät ja istuttivat tilalle puuvillaa ja maissia. Maa oli köyhää, eikä heillä ollut lannoitteita, joten he joutuivat pian raivaamaan lisää metsää pelloiksi.
Rankkasateet huuhtoivat maan pintakerroksen mukanaan ja synnyttivät 1840-luvulta lähtien paikoin 50 metriä syvän, 180 metriä leveän ja 400 metriä pitkän kanjonin.
Kanjonit voivat siis syntyä hyvin nopeasti. Tämä muistuttaa meitä Nooan ajan vedenpaisumuksesta, jonka vesimassat ovat jättäneet jälkiä eri puolille maailmaa, Norjasta Afrikkaan ja Etelä-Amerikasta Australiaan.
Pikakanjonit haastavat uskon vuosimiljooniin.
Monet muut geologiset muodostelmat ovat niin ikään syntyneet nopeasti:
Surtsey nousi merestä liki hetkessä. Vuonna 1963 muodostuneella saarella on syviä kanjoneita ja muita muodostelmia, joita moni voisi pitää satojentuhansien tai miljoonien vuosien ikäisinä.
Vuonna 1943 Paricutin-niminen tulivuori syntyi liki hetkessä meksikolaisen viljelijän peltoon, ja jo vuoden kuluttua se kohosi 336 metriä ympäröivää ylätasankoa korkeammaksi.
1980-luvun alussa Mount St. Helensin purkaus synnytti 200 metriä kalliokerrostumia ja syvän kanjonin muutamassa tunnissa.
Joulukuussa 2014 Hunga Tonga-Hunga Haʻapain alkoi tuprutella magmaa ja tuhkaa taivaan tuuliin. Kun tulivuori rauhoittui tammikuun lopussa, Tongan saarivaltio oli saanut yhden lisäsaaren, jonka huippu kohosi 120 metriin meren pinnasta.
Lähde:
Gibson, Rebecca. 2000. Canyon creation. Creation 22 (4): 46–48.
Tekstit
