Joel Kontinen
”Dawkinsin ajattelun pohjavireenä on erikoinen stasis.”
Näin Nathaniel Comfort kirjoitti viime viikon Naturessa arvioidessaan Richard Dawkinsin omaelämäkerran toista osaa Brief Candle in the Dark: My Life in Science (Bantam, 2015).
Comfort toteaa, että Dawkinsin genetiikka on jämähtänyt 1970-luvun olettamuksiin. Tuolloin yleensä ajateltiin, että tietty geeni määritteli tiettyä proteiinia ja tietty proteiini määritteli tiettyä geeniä. Genomin ajateltiin olevan lineaarinen eli yksioikoinen. Se oli osaluettelo tai tietokoneohjelma, joka rakensi organismin. Se oli eristetty ympäristöstä. Proteiineja koodaavien alueiden välissä oli ”roskaa.”
Comfort osoittaa, että perimämme on kaikkea muuta kuin tällainen käsikirjoitus. Sillä on ”dynaaminen, kolmiulotteinen rakenne, joka reagoi herkästi ympäristöönsä ja on liki fraktaalimaisen modulaarinen.”
Itsekkään geenin idea näyttää nyt yhä selvemmin menneen vuosisadan ajattelulta. Geenit eivät välttämättä sijaitse yhdessä paikassa vaan ”DNA-sekvenssit sekoittuvat ja yhdistyvät häkellyttävästi kootuiksi ryhmiksi.”
Roska-DNA:lle löytyy yhä enemmän käyttöä. Osa siitä koodaa proteiineja. Meissä on pikkuruisia nanomoottoreita, jotka eivät väsy koskaan.
Moniulotteisuus ei rajoitu DNA:han. Harvardin yliopiston tutkimus vertaa RNA-polymeraasia huipputeknologiaa hyödyntävään urheiluautoon, joka osaa kiihdyttää, hidastaa ja väistää esteitä.
Yhteistyö on korvannut itsekkyyden. Perimämme toimii orkesterin tavoin.
Richard Dawkins osaa kieltämättä kirjoittaa kiinnostavasti. Mutta hän on jo jäänyt junasta. Hän ei ole vielä ehtinyt huomata, että tieteestä on tullut jälkidarvinistinen.
Lähde:
Comfort, Nathaniel. 2015. Genetics: Dawkins, redux. Nature 525 (7568): 184–185.
Tekstit
