Kenian lipussa punainen väri symboloi verta.
Joel Kontinen
Itke rakastettu maa (Cry, the Beloved Country), Alan Patonin koskettava kuvaus Etelä-Afrikan surusta ja murheesta, julkaistiin vuonna 1948 (suom. 1950). Romaani seuraa Stephen Kumalon taivalta kotikunnailta suurkaupunkiin. Maaseutupappi Kumalo lähtee etsimään sisartaan Gertrudea ja poikaansa Absalomia, jotka Uuden testamentin tuhlaajapojan tavoin ovat jättäneet kotinsa paremman elämän toivossa mutta ovat joutuneet huonoon seuraan Johannesburgissa.
Jos meillä oli syytä itkeä Etelä-Afrikan vuoksi apartheidin aikana, nyt on tullut aika itkeä toisen rakastetun maan vuoksi. Kenialle on suotu hämmästyttävän rikas ja vaihteleva luonto, Mt. Kenyan lumesta Itä-Afrikan hautavajoaman jylhiin maisemiin rotkoineen ja flamingojärvineen, pohjoisen Turkana-alueen puoliaavikoihin, jotka ovat tuttuja Elsa-nimisestä leijonasta kertovasta Vapaana syntynyt –filmistä, aina palmurantoihin ja Intian valtameren koralliriuttoihin.
Vaikka salametsästys onkin romahduttanut savanneilla kuljeskelevien elefanttien ja sarvikuonojen määrän murto-osaan siitä, mitä ne olivat niinä päivinä, jolloin Ernest Hemingway ja muut isot bwanat tulivat leijanajahtiin kokeilemaan olivatko he miehiä vai poikasia, savanneilla on yhä paljon nähtävää.
Mutta Etelä-Afrikan tavoin myös Kenialla on saanut ylitsevuotavan osansa surua ja murhetta. 1950-luvun alussa mau mauna tunnettu kikujujen kapinaliike julmuuksineen toi maan uutisotsikkoihin kaikkialla maailmassa. Kenia sai itsenäisyytensä vuonna 1963, ja sen jälkeiset vuodet toivat mukanaan lukemattomia tragedioita, kuten esimerkiksi tunnettujen poliitikkojen murhia. Tom Mboya surmattiin vuonna 1969 ja Josiah Mwangi Kariuki vuonna 1975.
Jo Jomo Kenyattan presidenttikaudella (1963-1978) hallituksen arvostelijat, etenkin johtava luo-heimon poliitikko ja varapresidentti Oginga Odinga, joka oli nykyisen oppositiojohtajan Raila Odingan isä, sekä kirjailija Ngugu wa Thiong’o pidettiin kotiarestissa. Kenyattan seuraaja Daniel arap Moi (1978-2002) ei myöskään suvainnut hallintonsa arvostelua. Mwai Kibaki, joka on ollut presidenttinä vuodesta 2002, lupasi tehdä lopun edeltäjiensä korruptiosta ja nepotismista mutta ei kyennyt lunastamaan lupauksiaan.
Itsenäistymisen jälkeen rikkaiden ja köyhien välinen juopa on ollut ammottava. Varakkaat linnoittautuvat vartijoiden turvaamiin luksushuviloihinsa, kun taas köyhät elävät savimajoissaan tai peltihökkeleissään ja hädin tuskin saavat jokapäiväisen ugalinsa (maissipuuronsa) ja sukumawikinsa (“työnnä viikkoa” –niminen kaali). Oppositiojohtaja Oginga Odinga kirjoitti kirjan nimeltä Not Yet Uhuru. Hänen mielestään vain varakkaat olivat saavuttaneet uhurun eli vapauden. J. M. Kariuki totesi, että Kenia on kymmenen miljonäärin ja kymmenen miljoonan kerjäläisen maan. Kielenkäyttöön otettiin uusi ilmaus: wabenzi eli ne, jotka ajoivat Mercedes Benzillä. Hökkeliasukkailla oli hyvä syy etsiä Moosesta, joka johtaisi heidät vapauteen. Mutta kerta toisensa jälkeen heidän toiveensa muserrettiin, ja levottomuuden ovat vuosikymmeniksi jääneet maan tavaksi.
Ei siis ihme, että Keniassa on koettu muutama vallankumousyritys, viimeksi Daniel arap Moin hallintoa vastaan vuonna 1982, ja levottomuuksia, joihin on liittynyt huhuja salaliitoista. Pohjois-Keniassa turkanat ja pokotit ovat tuon tuostakin viskelleet toisiaan heittokeihäillään kiistellessään karjan omistuksesta ja vuonna 1998 Al-Qaida räjäytti pommin USA:n suurlähetystössä Nairobissa surmaten etupäässä kenialaisia. Kurjuutta kärjistää laajalle levinnyt korruptio. Aids-epidemia on jättänyt jälkeensä satojatuhansia orpoja ja sanomalehtiin päivittäin sivukaupalla nuorten kuolinilmoituksia. Kun tähän vielä lisätään heimojen yhteenotot ja huhut salaliitoista, niin meillä on enemmän kuin tarpeeksi syitä kaivaa paperinenäliina esille.
Vaikka ei olisikaan vaikeaa löytää psykologisia syitä Kenian viimeaikaiselle väkivallalle, todelliset syyt lienevät paljon syvemmällä. Kirjailija Carl Sandburg (1878-1967) vertaisi ihmiselämää sipuliin. Joudumme kuorimaan sitä kerros kerrokselta ja välillä joudumme itkemään. Keniassa kikujut ovat perinteisesti suhtautuneet epäluuloisesti luo-heimoon ja luolaiset taas kikujuihin. Mutta väkivallan perussyyn löytyminen on yhtä vaikeaa kuin sen, mikä todella aiheutti holokaustin.
Voimme nähdä tästä vihjeen Genesiksestä, Raamatun ensimmäisestä kirjasta. Ihminen päätti olla tottelematta Luojaansa ja tämä päätös toi tuskan ja kurjuuden maailmaan ja sai lopulta koko luomakunnan huokaamaan tuskissa. Niinpä näemme pakolaisten kyyhöttävän palavassa kirkossa ja poliisien ampuvan mielenosoittajia kovilla panoksilla.
Itkekää siis Kenian, rakastetun maan puolesta. Älkääkä unohtako rukoilla, että väkivaltaisuudet loppuisivat pikaisesti.
Voit lukea lisää väkivaltaisuuden perussyystä tästä.
Tekstit
