Kuolema nähdään monesti viikatemiehenä. Kuva Wikipediasta.
Joel Kontinen
Kuoleman kulttuuri on hyvin todellista jälkikristillisessä lännessä. Meidän tulisi suvaitsevuuden nimessä hyväksyä ihmisten surmaaminen riippumatta siitä, kutsutaanko tätä peruuttamatonta toimenpidettä eutanasiaksi vai abortiksi.
Hiljattain Journal of Medical Ethics julkaisi artikkelin, jossa kysyttiin, miksi vastasyntyneitä vauvoja ei saisi abortoida. Essee After-birth abortion: why should the baby live? herätti kiivasta keskustelua eri puolilla maailmaa.
“Surmatkaa vastasyntyneet lapset, akateemikot sanovat”, Isossa-Britanniassa ilmestyvä The Sun tiivisti artikkelin sisällön.
Artikkelin kirjoittajat Alberto Giubilini ja Francesca Minerva todistelivat, että lapsen surmaaminen syntymän jälkeen ei eroa siitä, että hänet surmattaisiin ennen syntymää. He päättelivät että koska
· 1) sikiöllä ja vastasyntyneellä ei (heidän mukaansa) ole ”todellisten henkilöiden” moraalista statusta ja
· 2) koska on moraalisesti epäolennaista, että molemmat ovat potentiaalisia henkilöitä ja
· 3) koska adoptio ei aina palvele todellisten ihmisten intressejä,
heidän mielestään ”syntymänjälkeinen abortti” tulisi sallia kaikissa niissä tapauksissa, joissa abortti on sallittu, myös silloin, kun vastasyntynyt ei ole vammainen.
Giubilini ja Minerva ovat ainakin johdonmukaisia. Syntymä ei tee ihmisestä ihmistä, vaan ihminen on alusta lähtien muutakin kuin potentiaalinen ihminen. Muinaisen Israelin kuningas Daavid sanoo Psalmissa 139:
”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen”.
Kuoleman kulttuurin suosiminen on huolestuttavaa, koska se ei näe ihmisen elämän arvoa ja ainutlaatuisuutta. Darvinistisen evoluution innoittamat näkemykset pitävät ihmistä vain yhtenä eläinlajina muiden joukossa. Niinpä esimerkiksi Peter Singer ja PZ Myers suosittelevat abortteja.
“Miksi ihmeessä olemme niin innokkaita lopettamaan heikkojen ihmisten elämän?” kysyy Gianna Jessen, joka selvisi hengissä epäonnistuneesta abortista.
Vuonna 1977 Jessenin 17-vuotias äiti tuli kalifornialaiselle aborttiklinikalle. Tämän raskaus oli edennyt jo seitsemännelle kuukaudelle. Abortti epäonnistui, mutta lääkärit kertoivat pikkutytön adoptiovanhemmille, ettei hän koskaan pystyisi edes kohottamaan päätään tai puhumaan saati sitten kävelemään.
He erehtyivät. Vaikka Gianna Jessen edelleenkin hieman ontuu ja hänellä on lievä CP-vamma muistona siitä, mitä hänelle oli tapahtua, hän on juossut kaksi täysmaratonia (42 195 m). Hänet tunnetaan laulajana ja lauluntekijänä, ja hän on puhunut elämän puolesta USA:n lisäksi myös esimerkiksi Australiassa, Italiassa ja Irlannissa.
Elämän kulttuuri on aina valoisampi kuin kuoleman kulttuuri.
Ensi viikolla USA:ssa ensi-iltansa saava elokuva October Baby perustuu Gianna Jessenin elämään. Filmillä kuullaan myös hänen tekemänsä laulu.
Lähteet:
Giubilini, Alberto and Francesca Minerva. 2012. After-birth abortion: why should the baby live? Journal of Medical Ethics. (23.2.) doi: 10.1136/medethics-2011-100411.
Grace , Rebecca. 2006. Abortion survivor rescued, redeemed and running the good race. American Family Association Journal (maaliskuu).
Wilson, Graeme. 2012 Slaughter newborn kids, say academics. The Sun (1.3.).
Tekstit
