Merimadon leuoista löydetty kovaa mutta kevyttä ”biometallia”

 

Kuva: Steve Trewhella / Alamy

Joel Kontinen

Voiko merimadolla olla biometallia leuoissaan? Viimeaikaiset tutkimukset sanovat, että voi. Tätä ei ole tuonut esiin evoluutio, vaan älykäs suunnittelu.

Joidenkin merimatojen leuat on valmistettu poikkeuksellisen kovasta mutta kevyestä materiaalista, jota kutsutaan ”biometalliksi” ja jolla voisi olla sovelluksia tekniikassa.

Perinereis cultrifera on eräs merimadon tyyppi, jolla on pitkä, harjaksilla koristeltu ruumis. Lajin jäsenillä on myös vahvat leuat, joiden avulla ne voivat murskata kovia saaliita, kuten pieniä äyriäisiä tai muita matoja. Niiden leukojen jäänteitä on löydetty fossiiliaineistosta, joka ulottuu satojen miljoonien vuosien taakse.

Christian Hellmich TU Wienistä Itävallasta ja hänen kollegansa ovat tutkineet tämän madon leukoja lähes vuosikymmenen ajan, minkä seurauksena he ehdottavat, että ne on valmistettu uudesta materiaalista. Kunkin leuan molekyylirakenne yhdistää proteiineja ja metallien, kuten sinkin ioneja, mikä antaa sille ominaisuuksia pehmeämpien biologisten materiaalien ja metallien välillä.

"Harjasmatojen leuat ovat uskomattoman kovat mutta silti erittäin kevyet", sanoo Matthew Lehnert Kent State Universitysta Ohiosta. "Monet teollisuudenalat, autoteollisuudesta ilmailuun, etsivät uusia tapoja kehittää kovia ja kevyitä materiaaleja. Vastaukset löytyvät luonnosta!"

Jotkut darvinistit kertovat, että evoluutio on keksinyt keinon, jolla "houkutellaan metallin kaltainen mekaaninen sormenjälki proteiinin kaltaisista ainesosista, ja madon tutkiminen on tapa, jolla kysymme, mikä temppu tekee sen mahdolliseksi", sanoo Markus Buehler Massachusetts Institute of Technologysta.

Lähde:

Karmela Padavic-Callaghan 2026 Hard but lightweight ‘bio-metal’ material discovered in sea worm jaws | New Scientist 14.7.

Darwin osoitti olevansa oikeassa sääskiä pyydystävistä lihansyöjäkasveista

 

Tahmeat rauhaskarvat Saxifraga candelabrumissa pyydystävät hyönteisten saalista. Kuva:, Axin-Jian Zhang

Joel Kontinen

Yli 150 vuotta sen jälkeen, kun Charles Darwin ehdotti, että saxifrages oli kasviryhmä, joka harjoitti lihansyöntiä, tutkijat ovat keränneet huolellisesti todisteita vahvistaakseen hänen olevan oikeassa.

Mutta hän oli väärässä kaikessa muussa, esimerkiksi mutaatioissa tai ajassa, joka evoluution mukaan on kuluttava ennen kuin laji on kokonainen järjestelmä.

Jotta laji voidaan muodollisesti luokitella lihansyöjäkasviksi, sillä on oltava sopeutumia, jotka mahdollistavat sen. Kärpäsloukku (Dionaea muscipula) on lihansyöjäkasvi.

Haasteen vastaamiseksi Soltis ja hänen kollegansa tutkivat Saxifraga candelabrum -yksilöitä Wufeng-vuorelta Yunnanin maakunnasta Kiinasta – eri laji kuin Darwinin tutkimat lajit, mutta samasta suvusta. Kenttätutkimuksissa kasvitieteilijät havaitsivat, että Saxifraga-kynttelikkökasvit pystyivät pyydystämään pieniä hyönteisiä tahmean eritteen peittämillä karvoilla. Suuremmat hyönteiset – ne, jotka olivat kasveille hyödyllisempiä pölytyksen kannalta – eivät jääneet eritteen ansaan.

Kypsissä kasveissa oli keskimäärin yli 70 hyönteistä kiinni, pääasiassa erilaisia ​​sääskilajeja, mikä viittasi mahdolliseen lihansyöjätapaan, kertoo tutkimusryhmän jäsen Hang Sun Kiinan tiedeakatemiasta.

Lähde:

James Woodford 2026 Darwin proved right about gnat-trapping carnivorous plant | New Scientist 4.8.

Upea fossiili säilyttää muinaisen merimatelijan sisäelimet

 

Austronaga minutan fossiili, triaskauden meripetoeläin. Kuva: Wei Wang

Joel Kontinen

Kuinka kauan pehmeät kudokset säilyvät merieläimessä? Ei ainakaan niin kauan, kun evolutionistit odottavat.

Pieni, pitkäkaulainen meripetoeläin, joka eli 245 miljoona avuotta sitten, on vanhin koskaan löydetty matelija, jolla on ehjä ruoansulatusjärjestelmä.

Upeasti säilynyt fossiili, joka sisältää lähes koko luuston sekä mahalaukun, maksan ja suoliston, löydettiin Yunnanin maakunnasta Kiinasta vuonna 2023, ja sen nimi on Austronaga minuta.

Vaikka fossiili on korkealaatuinen, Austronagan sisäelimet ovat säilyneet vain kahdessa kerroksessa. Tämä on toisin kuin 380 miljoonaa vuotta vanhassa panssaroidun kalan fossiilissa, jonka Long ja hänen kollegansa kuvasivat vuonna 2022 ja jonka katsotaan sisältävän vanhimmat tunnetut selkärankaisten elimet.

Lähde:

James Woodford 2026 Spectacular fossil preserves internal organs of ancient marine reptile | New Scientist 29.7.

Asteroidi-isku aiheutti maailmanlaajuisen myrskyn, joka poltti dinosaurukset

 

Kuva: Roger Harris/Science Photo Library

Joel Kontinen

Evolutionistien mukaan Maan noin 66 miljoonaa vuotta sitten tuhonnut asteroidi loi maanlaajuisen räjähdyksen, joka tuotti lämpöä, joka on tarpeeksi voimakas grillaamaan elämää maalla.

Tuho ei kuitenkaan alkanut niin myöhään, se tapahtui jo Nooan ajan vedenpaisumuksessa. Evolutionisteilla on vain vuosiluvut väärin.

Näin evoluutionistit kertovat iskusta: Niin kutsuttu Chicxulub-asteroidi, joka oli 10-15 kilometriä leveä, putosi nykyiselle Meksikonlahdelle liitukauden lopussa.

Brandon Johnson Purduen yliopistosta Indianassa ja hänen kollegansa analysoivat laboratoriossa geologisia havaintoja ja törmäyssimulaatioita, jotka osoittivat, että isku höyrysti noin viisi kertaa enemmän materiaalia kuin aiemmin uskottiin.

Uusi tutkimus viittaa siihen, että törmäyksen jälkimainingeissa kiviaineksen höyrypilvi sinkoutui kymmenien tuhansien kilometrien päähän avaruuteen ja levisi korkealle koko planeetan yläpuolelle.

Vain sekunteja myöhemmin höyrypilvi laajeni käsittämään suuren osan Maan ilmakehästä avaruuteen asti, tuottaen sekä pölyä että lasimaisia metallihelmiä, joita kutsutaan sferuleiksi, jotka tiivistyivät höyrystä.

Tutkimuksen mukaan tämä valtava höyrypilvi muuttui lopulta 1,6 biljoonaksi tonniksi pölyä, joka peitti planeetan ja lukitsi lämmön sisäänsä. Samaan aikaan raskaammat sferulit paiskautuivat takaisin ilmakehään.

"Kun tämä materiaali palaa ilmakehään tulevina tunteina, kitka hidastuu ja lämmittää sferuleja, mikä luo noin tunnin mittaisen lämpösäteilypulssin", Johnson sanoo.

"Liitukauden elämään kohdistui vuoden lämpösäteily 17-kertaisena, joka on ihmisille 100-prosenttisesti tappava", sanoo Johnson. "Se kykenee tappamaan jopa paksunahkaiset dinosaurukset."

Lähde:

James Woodford 2026 Asteroid strike caused global firestorm that incinerated the dinosaurs | New Scientist 28.7.

Ihmisten teurastamat villamammutit olivat enimmäkseen naaraspuolisia

 

Kuva: Leonello Calvetti/Science Photo Library.

Joel Kontinen

Miksi ihmiset tappoivat yksinomaan naaraspuolisia villimammutteja jääkaudella? Kukaan ei ole varma.  Ne saattoivat olla pienempiä ja ei niin ketteriä.

Evoluution kannattajat sanovat, että jääkausia oli useita, mutta geologiset todisteet sanovat, että niitä oli vain yksi.

Mammutin jäännösten geneettiset testit ovat löytäneet jyrkän kontrastin sukupuolisuhteessa paikoissa, joissa eläimet kuolivat luonnollisesti, ja niiden välillä, jotka liittyvät ihmisiin, mikä antaa vihjeitä esi-isiemme metsästystavoista.

Kaksikymmentä–kolmekymmentä vuosituhatta sitten muinaiset ihmiset ja raadonsyöjät metsästivät enimmäkseen naarasmammutteja, satojen fossiilien DNA:n analyysi on paljastanut.

"Ihmiset eivät vain leikkineet – he tiesivät mitä tekivät", sanoo David Díez del Molino Paleogenetiikan keskuksesta Tukholmasta, Ruotsista. "Heillä oli luultavasti strukturoitu tapa olla vuorovaikutuksessa mammuttien kanssa, jota emme voi oikein ymmärtää."

Monissa arkeologisissa kohteissa on kymmenien tai jopa satojen villamammuttien (Mammuthus primigenius) jäänteitä, joiden lähettyvillä on yleensä todisteita muinaisesta ihmisen ruoanlaitosta. Joissakin tapauksissa tutkijat ovat löytäneet viiltoja, parantumattomia luunmurtumia ja upotettuja kivikärkiä mammutin luista.

Lähde:

Christa Lesté-Lasserre  2026 Woolly mammoths butchered by humans were mostly female | New Scientist 30.7.

Poikkeuksellinen kalansyöjäfossiili osoittaa sen viimeiseksi ateriaksi pterosauruksen

 

Taiteilijan näkemys Platypterygius australis -kalasta ja sen viimeisestä ateriasta. Kuva: Dr Peter Trusler

Joel Kontinen

Miekkavalaan kokoisen kalansyöjäfossiilin jäännökset sisältävät todisteita siitä, mitä se söi – ennen kuin vielä suurempi meripeto söi sen.

Evolutionistien mukaan noin 100 miljoonaa vuotta sitten meressä elävän kalansyöjäauruksen viimeinen ateria oli odottamaton olento – taivaita hallinnut pterosaur. Pian sen jälkeen kalansyöjä kohtasi oman loppunsa, kun massiivinen pliosaur repi sen kappaleiksi.

Lihansyönti ei alkanut alussa. Se alkoi sen jälkeen, kun Genesiksen mukaan Adam ja Eeva söivät kiellettyä hedelmää.

Tämä on tarina, jonka paleontologien mukaan Australian takamailla löydetty harvinainen fossiili kertoo, ja se tarjoaa ensimmäisen todisteen siitä, että ikthyosaurukset, suuret meren matelijat, söivät pterosauruksia, varhaisimpia tunnettuja lentäviä selkärankaisia.

Lähde:

James Urquhart 2026 Extraordinary ichthyosaur fossil shows its last meal was a pterosaur | New Scientist 29.7.

Tähtitieteilijät ovat löytäneet tähän mennessä parhaan esimerkin valtavasta vaeltavasta mustasta aukosta

 

Taiteilijan näkemys supermassiivisesta mustasta aukosta. kuva: Shutterstock/VisualMediaHub

Joel Kontinen

Mitä ovat massiiviset mustat aukot? Ne saattavat olla massiivisia kappaleita maailmankaikkeudessa. Jotkut tiedemiehet sanovat nähneensä valtavan mustan aukon.

Jokaisella massiivisella galaksilla, jonka tähtitieteilijät ovat koskaan nähneet, on supermassiivinen musta aukko keskellään. Joillakin kuitenkin pitäisi olla niin sanottuja vaeltavia supermassiivisia mustia aukkoja lähempänä niiden reunaa, ja tutkijat ovat juuri havainneet äärimmäisimmän koskaan löydetyn esimerkin.

Nimensä mukaisesti mustat aukot eivät lähetä valoa, joten Robert Stein Marylandin yliopistosta ja hänen tiiminsä havaitsivat tämän vasta, kun se nielaisi tähden niin sanotussa vuorovesihäiriötapahtumassa eli TDE:ssä. Koneoppimisalgoritmi tunnisti valopurkauksen mahdolliseksi TDE:ksi Kalifornian Zwicky Transient Facilityn (ZTF) datassa, ja tutkijat suorittivat seurantahavaintoja useilla muilla teleskoopeilla vahvistaakseen sen.

Lähde: 

Leah Crane 2026 We’ve found the best example yet of an enormous wandering black hole | New Scientist 27.7.