Arktiset tulipalot vapauttavat tuhansia vuosia varastoitunutta hiiltä

 

 

Kuva: Famartin, CC BY-SA 3.0.

Joel Kontinen

Arktiset tulipalot ovat vuosituhanten aikana päästäneet hiilidioksideja ympäristöön. Näin ilmastonmuutosten puolustajat kuvaavat nykytilannetta.

On oletettu, että se, mikä palaa, on enimmäkseen äskettäistä kasvien kasvua, mutta arktisten ja boreaalisten alueiden maaperän ytimien tutkimus on osoittanut, että nämä tulipalot sytyttivät varastoituneen hiilen, joka on jopa 5000 vuotta vanha.

"Maaperän palaminen vapauttaa pitkään varastoitunutta hiiltä maaperistä, joita on aiemmin pidetty hiilinieluina", sanoi Meri Ruppel Ilmatieteen laitokselta Helsingistä. Tällä hetkellä ilmastomallit eivät ota huomioon tämän muinaisen hiilen vapautumista.

Kasvit kasvavat hitaasti arktisen alueen kylmissä olosuhteissa, mutta niiden jäänteet voivat kerääntyä maaperään esimerkiksi turpeeseen vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa. Tämä tarkoittaa, että arktisen alueen ja sen lähialueiden boreaalisten metsien maaperä on toiminut hiilinieluna – eli auttanut poistamaan hiilidioksidia ilmakehästä.

Musta hiili imee lämpöä auringosta, joten se lämmittää ilmakehää suoraan. Lisäksi kylmillä alueilla se voi kerrostua jäälle tai lumelle, tummentaen pintaa ja aiheuttaen sulamista, jota ei muuten olisi tapahtunut.

"Ei ole yllättävää, että havaitsimme palaneen hiilen iän olevan erilainen eri ympäristöissä, koska orgaanisen maaperän syvyys ja palamissyvyys vaihtelevat", Ruppel kertoi Euroopan geotieteiden unionin kokouksessa Wienissä viime viikolla.

Muinaisen hiilen vapautumisen riski pyrkii kasvamaan kohti arktista aluetta, hän sanoi, koska arktisen alueen maaperä on matalampaa ja orgaaninen aines kerääntyy lähemmäs pintaa. Esimerkiksi Kanadan Luoteisterritorioissa tulipalot polttavat useita senttimetrejä maaperässä ja vapauttavat jopa 400 vuotta sitten varastoitunutta hiiltä. Grönlannissa tulipalot polttavat keskimäärin 10 senttimetriä maaperään vapauttaen jopa 560 vuotta vanhaa hiiltä. Paikoin tulipalot ovat polttaneet 15 cm syvyyteen, vapauttaen jopa 1000 vuotta vanhaa hiiltä.

Kanadan Quebecin boreaalisessa metsässä tutkimusryhmä löysi paikkoja, joissa tulipalot ovat vapauttaneet hiiltä 5000 vuotta sitten. "Mutta tämä ei ollut lainkaan laajalle levinnyttä", Ruppel sanoi kokouksessa.

Lähde:

Michael Le Page 2026 Arctic fires are releasing carbon stored for thousands of years | New Scientist 13.5.

Pitääkö kuolleiden puiden hautaaminen metsäpalon jälkeen niiden hiilen sitoutuneena?

 

Hiiltyneet puut, jotka ovat yhä pystyssä metsäpalon jälkeen Glacierin kansallispuistossa, Montanassa. Kuva: Gorski/NurPhoto/Shutterstock.

Joel Kontinen

Voivatko kuolleet puut pitää hiilen tuhot kurissa? Uusin ilmastonmuutostutkimus väittää juuri sitä.

Metsäpalon jälkeen pystyssä olevat osittain palaneet puut yleensä kaadetaan ja poltetaan, mutta yhdysvaltalainen startup-yritys väittää, että niiden hautaaminen vangitsee hiilen maan alle vuosisadoiksi.

Vuonna 2021 kytevä maanalainen hiilikerros sytytti takkakuivan ruohon ja pensaat Poverty Flatsissa, Montanassa, aiheuttaen 267 neliökilometriä paloa. Liekit tappoivat 50 000 puuta, enimmäkseen ponderosamäntyjä, jotka olivat varjostaneet Gentry Ranchilla laiduntavaa karjaa.

Mustat, osittain palaneet oksat seisoivat hiiltyneen maan kuunmaisemassa. Nämä "leskientekijät" olisivat voineet arvaamattomasti kaatua työntekijöiden tai lehmien päälle tai ruokkia seuraavaa metsäpaloa. Tavanomainen käytäntö olisi ollut polttaa puut kasoina, jolloin olisi vapautunut lähes 7000 tonnia hiilidioksidia. 

Lähde:

Alec Luhn 2026 Will burying dead trees after a wildfire keep their carbon locked up? | New Scientist 14.5.

Länsi-Australiasta löydetty sukupuuttoon kuollut koalan sukulainen

 

Taiteilijan näkemys länsiaustralialaisesta koalasta, WA Museum.

Joel Kontinen

Evolutionistit kertovat, että Australiasta on löydetty koalan sukulainen, joka kuoli noin 30 000 vuotta sitten.

Nykyään on vain yksi koalalaji: Phascolarctos cinereus. Sitä tavataan lähes yksinomaan eukalyptusmetsissä Itä-Australiassa, ja sitä uhkaavat elinympäristöjen menetys, taudit, törmäykset tulokaslajien kanssa ja niiden aiheuttama saalistus.

Viimeisten 25 vuoden aikana tutkijoiden käyttöön on tullut lisää fossiileja, mukaan lukien edesmenneen luolatutkijan Lindsay Hatcherin perheen lahjoittamat kallot. Hatcher löysi lukuisia muinaisia ​​jäänteitä tutkimusretkillään luolissa Lounais-Australiassa.

"Lahjoituksen joukossa oli erittäin hyvässä kunnossa oleva koalan kallo", sanoo Kenny Travouillon Länsi-Australian museosta. ”Tutkiessamme kalloa huomasimme eroja nykykoaloihin verrattuna, mikä sai meidät aloittamaan kokoelman fossiilimateriaalin tutkimisen.

Kouluttamattomalle silmälle uutta lajia, nimeltään Phascolarctos sulcomaxilliarista, olisi ollut vaikea erottaa P. cinereuksesta, mutta hienovaraisia ​​eroja on olemassa.

Nämä koalat ovat kuitenkin peräisin samasta ”lajiensa mukaan” -lajista.

”Lyhyesti sanottuna Länsi-Australian koalat olivat samanlaisia ​​mutta erilaisia”, Travouillon sanoo. ”Niillä oli lyhyemmät päät, ehdottomasti, ja niillä näyttää olevan vähemmän kehittyneet pureskelulihakset kuin itärannikon koaloilla. Mutta ne yksinkertaisesti pureskelivat eri tavalla, sillä niillä oli suuremmat hampaat ja tehokkaampi, lyhyempi leuka lehtien hajottamiseen.”

P. sulcomaxilliariksen poskessa oleva suuri ura viittaa siihen, että eläimellä oli siinä kiinnittynyt suurempi lihas, jota käytettiin joko suuremman huulen liikuttamiseen, jolla se mahdollisesti tarttui lehtiin, tai sierainten täyttämiseen, jotta se pystyi haistamaan lehtiä kauempaa. Sen luuranko oli myös vähemmän ketterä, mikä viittaa siihen, että se vietti vähemmän aikaa liikkuessaan puiden välillä.

Kun ilmasto kuivui ja Länsi-Australian metsät katosivat noin 30 000 vuotta sitten, P. sulcomaxillaris katosi monien muiden sen elinympäristöä aikoinaan jakaneiden eläinten ohella. ”Oli varmasti ollut [Tasmanian]paholaisia, tylasiinia, jättiläissiiliä, lyhytkuonoisia kenguruita ja jättiläispussieläin Zygomaturus”, Travouillon sanoo.

”Ensimmäiset kansamme Länsi-Australiassa olisivat eläneet niiden keskuudessa ja todistaneet niiden sukupuuttoa.” Tim Flannery Australian museosta Sydneyssä sanoo, että tutkimus esittää "vakuuttavan perustelun Länsi-Australian koalojen ainutlaatuisuudelle ainutlaatuisena lajina". "Odotan innolla, voidaanko fossiileista eristää DNA:ta", hän sanoo.

 Lähde: 

James Woodford 2026 Extinct relative of koalas discovered in Western Australia | New Scientist 6.5.

Neandertalin "polvenjälki" löydetty salaperäisen stalagmiittiympyrän vierestä

 

Kuva: Etienne FABRE/SSAC

Joel Kontinen

Evolutionistien mukaan Neandertalilaiset kuolivat sukupuuttoon vuosimiljoonia sitten, mutta Genesiksen ja Paavalin kirjoitusten mukaan he olivat Aadamin ja Eevan jälkeläisiä.

Noin 175 000 vuotta sitten neandertalilaiset uskaltautuivat syvälle nykyisen Ranskan luolaan, rikkoivat stalagmiitteja ja käyttivät niitä salaperäisten pyöreiden rakenteiden rakentamiseen. Myöhemmin karhut muuttivat luolan pohjalle ja pyyhkivät pois lähes kaikki luolan pohjalle jättämänsä jalanjäljet ​​ja muut jäljet ​​– lukuun ottamatta saveen jäänyttä painaumaa, joka saattoi olla polvistuneen Neandertalilaisen polvenjälki.

 Lähde: 

Michael Le Page 2026 Neanderthal 'kneeprint' found next to mysterious stalagmite circle | New Scientist 8.5.

Pronssikauden britit muovasivat luista kuparinkaivuutyökaluja

 

Kuva: O. Zagorodnia

Joel Kontinen

Evolutionistien mukaan ihmiset alkavat käyttää kuparia vasta pronssikaudella, mutta Genesis kertoo heidän rakentaneen kaupungin jo heti ihmiskunnan varhaisvaiheessa.

Walesissa sijaitsevan kaivausalueen 150 esineen analyysi osoittaa, että muinainen tapa valmistaa työkaluja luusta säilyi vielä metallintyöstön keksimisen jälkeenkin.

Raajojen luista tehtyjä kiiloja on saatettu käyttää pehmeän, kuparipitoisen kiven halkaisemiseen.

Vaikka metallityökalujen valmistusteknologia oli olemassa, pronssikauden Britanniassa ihmiset käyttivät edelleen eläinten luista tehtyjä työkaluja metallityökalujen rinnalla kuparin kaivamiseen. Käytäntö kesti ainakin yhdeksän vuosisataa 3700 ja 2800 vuoden välillä.

Tutkimus 150 luusta pronssikautiselta kuparikaivoskompleksilta Great Ormesta Pohjois-Walesista, Isosta-Britanniasta, viittaa siihen, että luut valittiin ja muotoiltiin tarkoituksella tiettyihin kaivostehtäviin, jotka ovat välttämättömiä kuparin louhinnalle, erityisesti pehmeämmässä kivessä.

Lähde

James Urquhart 2026 Bronze Age Britons fashioned copper-mining tools out of old bones | New Scientist 6.5.

Tammet käyttävät viivytystaktiikkaa nälkäisten toukkien karkottamiseksi

 

Kuva: Sven Finnberg.

Joel Kontinen

Älykäs suunnitteluratkaisu estää toukkia syömästä tammia. Kun toukat syövät tammia, seuraavana vuonna niiden silmut alkavat avautua kolme päivää myöhemmin. ”Tämä viive tarkoittaa, että toukilla ei ole ruokaa saatavilla kuoriutuessaan, joten monet kuolevat, mikä puolittaa syötyjen lehtien määrän.

Keväällä pidemmät ja lämpimämmät päivät saavat puut uudelleen kasvuun, avaamaan silmuja ja puhkeamaan lehteen. Monet hyönteislajit ajoittavat elinkaarensa tämän mukaan, joten esimerkiksi jotkut toukat kuoriutuvat, kun lehdet ovat uusia ja pehmeitä, jotta ne voivat aloittaa syömisen heti.

Toukkien aiheuttama tartunta voi lykätä tammen lehtien avautumista seuraavana vuonna kolmella päivällä, mikä erehdyttää hyönteisiä, kun ne hyökkäävät uudelleen.

Nyt Soumen Mallick Würzburgin yliopistosta Saksassa ja hänen kollegansa ovat havainneet, että tammipuilla on tapa taistella vastaan. He analysoivat puiden latvuston tilaa Sentinel-1-tutkasatelliittien kuvista 2400 neliökilometrin alueella Pohjois-Baijerissa Saksassa vuosina 2017–2021.

Näissä metsissä on hallitsevia kaksi tammilajia: tammi (Quercus robur) ja tammi (Quercus petraea). Jokainen satelliittikuvien pikseli näytti 10 x 10 metrin alueen – suunnilleen yhden puun latvuksen kokoisen – ja tiimi tarkasteli yhteensä 27 500 pikseliä.

Vuonna 2019 oli massiivinen lehtiperhosten (Lymantria dispar) invaasio. Niiden karvaiset toukat syövät puiden lehtiä ja aiheuttavat laajoja vahinkoja, kun niitä on runsaasti.

Satelliittitiedot osoittivat, mitkä puut olivat menettäneet lehdet ja miten ne reagoivat. Jos tammipuu oli pahasti toukkien saastuttama, sen lehdet ilmestyivät seuraavana keväänä kolme päivää myöhemmin kuin puiden, joita ei ollut pahasti syöty.

Tämä viivästys vähensi puun syömisestä aiheutuvia vahinkoja 55 prosentilla edellisvuoteen verrattuna. Tämä johtuu siitä, että toukat kuoriutuvat edelleen samaan aikaan, mutta ne ilmestyvät paljaisiin puihin nuorten lehtien sijaan, mikä johtaa monien toukkien kuolemaan, Mallick sanoo.

Tammipuilla on myös muita puolustuskeinoja, kuten lehtien sitkistyminen tai aromaattisten yhdisteiden tuottaminen, jotka voivat houkutella muita eliöitä saalistamaan toukkia. "Silmujen viivästyminen avautuminen näyttää olevan tehokkaampaa kuin kaikki nämä muut puolustusmekanismit”, sanoo Mallick, joka uskoo, että muutkin lehtipuut saattavat tehdä niin.

”Se on hyvin uskottavaa”, sanoo James Cahill Albertan yliopistosta Kanadasta, mutta hän sanoo, että silmujen puhkeamisen viivästyminen toukan invaasion jälkeen on korrelaatio, eikä syy-seuraussuhteesta ole vielä näyttöä. Viiveen voi aiheuttaa kasvien heikentynyt elinvoima lehtien menetyksen seurauksena, hän sanoo, mutta useamman kuin yhden puhkeamisen tiedot auttaisivat selvittämään, mistä on kyse. ”Se ansaitsee ehdottomasti lisää tutkimusta.”

Cahill sanoo, että viive voitaisiin selittää fysiologisilla rajoituksilla, kuten luonnonvarojen ehtymisellä, mutta koska sitä havaittiin kymmenissä puupopulaatioissa ja se oli voimakkainta metsissä, joissa viive vähensi tehokkaimmin kasvinsyöntiä, hän uskoo, että se ei ole vain yksittäisten puiden fysiologinen reaktio, vaan sopeutuminen.

 ”Mekanismit ovat kiehtovia ja ovat keskeinen näkökohta, joka vaatii lisätutkimuksia”, sanoo James Blande Itä-Suomen yliopistosta.”

Älykäs suunnittelu on vaikuttanut toukkien syöntitapoihin ja puiden kasvuun.

Lähde:

Chris Simms 2026 Oak trees use delaying tactics to thwart hungry caterpillars | New Scientist  1.5.

Uranuksen renkaat ovat vielä oudompia kuin on luultu

 

Näkymä Uranuksesta Hubble-avaruusteleskoopista Kuva: NASA ja Erich Karkoschka, Arizonan yliopisto.

Joel Kontinen

Uranusta ympäröivät renkaat saattavat näyttää kuvissa samankaltaisilta, mutta niiden koostumukset ovat yllättävän erilaisia.

Renkaiden ymmärtäminen voisi auttaa meitä selvittämään tämän oudon, dynaamisen järjestelmän monia mysteerejä. Uranuksen ulkorenkaat – mu- ja nu-renkaat – ovat niin himmeitä ja koko järjestelmä niin kaukana, että niitä on vaikea havaita yksityiskohtaisesti. Kalifornian yliopiston Berkeleyn Imke de Pater ja hänen kollegansa yhdistivät lähes kahden vuosikymmenen dataa Keck-teleskoopista Havaijilla, Hubble-avaruusteleskoopista ja James Webb -avaruusteleskoopista saadakseen paremman kuvan.

Uranukset renkaat ovat omituisia. Ne eivät ole esimerkiksi Saturnuksen renkaiden kaltaisia, vaan todella pieniä, mutta Luoja on tehnyt niitä sellaisia.

Lähde:

Leah Crane 2026 The rings of Uranus are even stranger than we thought | New Scientist 1.5.