Kirahvin kaula: evoluution väärä ikoni

Näin Koulun biologia 2 mainosti kirahvin kaulaa. Ylärivissä Lamarckin selitys, alempana Darwinin.



Joel Kontinen

Kirahvi (Giraffa camelopardalis) lienee saanut nimensä arabian kielen sanasta zerafa, joka tarkoittaa ihastuttavaa. Afrikan savannien ruskeasilmäisessä kaunottaressa onkin kieltämättä jotain kiehtovaa.

Charles Darwin ei käyttänyt kirahvin kaulaa Lajien synnyn ensimmäisissä painoksissa todisteena evoluutiosta mutta mainitsi sen vuoden 1872 laitoksessa.

Darwinin ajan jälkeen kirahvin kaulasta kuitenkin tuli ikoni, jolla pyrittiin osoittamaan luonnonvalinnan ja ateistisen maailmanselitysmallin kaikkivoipaisuus.

Ranskalainen luonnontieteilijä Jean-Baptiste Lamarck (1744-1829) oletti, että hankitut geneettiset ominaisuudet periytyvät. Hänen mukaansa kirahvi sai pitkän kaulan kurkotellessaan puiden lehtiä. Pitkäkaulaiset kirahvit saivat pitkäkaulaisia jälkeläisiä.

Darvinistisen selityksen mukaan pitkäkaulaiset kirahvit taas pystyivät lyhytkaulaisia paremmin hankkimaan ravintoa Afrikan savanneilta ja saivat enemmän jälkeläisiä kuin lyhytkaulaiset.

Vaikka darvinistinen selitys onkin vaikuttava, se ei perustu tutkittuun tietoon vaan haluun pönkittää evoluutiota. Selitys on silkkaa näennäistiedettä.

Jos skeptikot olisivat oikeasti kriittisiä, he myöntäisivät tällaisesta hypoteesista huuhaapalkinnon suomalaisille tietokirjailijoille, jotka satuilevat koulukirjojen sivuilla.

Kirahvit elävät savannilla, jossa puut ovat enimmäkseen varsin lyhyitä akasioja (Acacia). Monesti kirahvin päät näkyvät korkealla puiden yläpuolella.

Yleensä kirahvit jättävät korkeammat puut, esimerkiksi apinanleipäpuun (Adansonia digitata) ja makkarapuun (Kigelia africana), rauhaan. Pitkästä kaulasta on niille jopa haittaa. Ne joutuvat pikemminkin taivuttamaan päätään alaspäin voidakseen mutustella akasian herkullisen piikkisiä oksia.

Olen nähnyt kymmeniä kirahveja Kenian savanneilla. Niiden ruokailutavat eivät kerta kaikkiaan sovi siihen muottiin, johon koulukirjojen tekijät ovat ne puristaneet myös meillä kotosuomessa.

Mutta ehkäpä biologian kirjojen tekijät eivät ole koskaan nähneet kirahvia luonnossa.

Lähteet:

Bergman, Jerry. 2002. The giraffe’s neck: another icon of evolution falls. TJ: The In-depth journal of Creation 16:1, 120-127

Tast, Johan; Tyrväinen, Heikki; Nyberg, Matti ja Leinonen, Matti. 1998. Koulun biologia 2: Perinnöllisyys ja evoluutio. Helsinki: Otava.

Onko naisilla enemmän kylkiluita kuin miehillä?

Kummalla on enemmän kylkiluita? Kuva Answers in Genesiksen Luomismuseosta.


Joel Kontinen

Vuonna 1986 australialainen lääkäri Carl Wieland joutui rajuun autokolariin. Wieland, nykyisin Suomessakin ilmestyvän Creation ( Luominen ) -lehden perustaja, selvisi hengissä. Hänelle jouduttiin kuitenkin tekemään monia luunsiirtoleikkauksia. Plastiikkakirurgi otti joka kerta häneltä yhden kylkiluun mutta jätti luukalvon paikoilleen. Poistetun kylkiluun tilalle kasvoi jonkin ajan kuluttua uusi kylkiluu.

Näin kävi myös luomisessa. Jumala vaivutti Aadamin ”syvään uneen ja otti hänen nukkuessaan yhden hänen kylkiluistaan ja täytti kohdan lihalla. Herra Jumala teki tästä kylkiluusta naisen ja toi hänet miehen luo” (1. Mooseksen kirja 2:21-22).

Leikkaus ei vahingoittanut Aadamia pysyvästi. Jumala tiesi, että kylkiluun tilalle kasvaisi uusi. Naisilla ei nykyisinkään ole enemmän kylkiluita kuin miehellä, koska Suunnittelijamme on ohjelmoinut kehomme tuottamaan niitä 12 paria.

Käsitys puuttuvasta kylkiluusta ei perustu Raamattuun vaan vanhentuneisiin käsityksiin perinnöllisyydestä. Ranskalainen luonnontieteilijä Jean-Baptiste Lamarck (1744-1829) kehitti hypoteesin hankittujen ominaisuuksien periytymisestä. Jos kirahvi joutuu aina kurottamaan kaulaansa ylettyäkseen akasiapuun yläoksiin, sen kaulasta tulee pitkä ja myös sen jälkeläisistä tulee pitkäkaulaisia. Näin Lamarck luuli.

Nykyisin tiedetään, että hankitut ominaisuudet eivät periydy. Lamarckin ajatukset ovat esimerkki darvinistisesta satuilusta, joka kaiketi näki päivänvalon jo ennen Charles Darwinin aikaa.


Voit lukea Carl Wielandin kertomuksen onnettomuudesta tästä.


Lähde:

Wieland, Carl. 2007. Aadam ja ”puuttuva” kylkiluu.
http://creationontheweb.com/images/lote/finnish/pdfs/m21_4_46-47.pdf

Afrikkalaiset kansantarinat ja darvinistiset selitykset: Liittyvätkö ne toisiinsa?

Afrikkalaisissa kansansaduissa on kertomus siitä, miksi hyeena näyttää ontuvan. Kuva Wikipediasta.


Joel Kontinen

Käsite just so story (näin se on –kertomus) sai alkunsa nobelisti Rudyard Kiplingin vuonna 1902 julkaistusta tarinakokoelmasta Just So Stories for Little Children. Tarinoissa selitetään, miten esimerkiksi leopardi sai pilkkunsa ja kameli kyttyränsä.

Kipling ei itse keksinyt tätä ideaa. Vastaavanlaisia ajatuksia voidaan nähdä afrikkalaisissa kansansaduissa, joita kerrottiin nuotioilla vuosikymmeniä tai jopa satoja vuosia ennen Kiplingin aikaa. Kenian kikujuheimolla on esimerkiksi kiehtova selitys siitä, miten hyeena näyttää ontuvan liikkuessaan (sen etujalat ovat pidemmät kuin takajalat). Tarinan mukaan hyeenat matkustivat kerran ilmojen halki kotkan siivellä mutta kun kotkaa rupesi kutiamaan, ne putosivat maahan ja loukkasivat jalkansa.

Darvinistit voivat tarjota selityksiä siihen, miksi apinat laskeutuivat puusta, mutta luoheimon traditio selittää, miksi apinat alun perin päätyivät asumaan puuhun: Vanhaan aikaan apina ja elefantti olivat hyviä ystäviä, mutta heidän ystävyytensä loppui, kun elefantti alkoi epäillä, että apina oli huijannut häntä. Apina oli saanut karjamarkkinoilta ison pulskan lehmän, kun taas elefantti joutui tyytymään säälittävän laihaan lehmään. Ihmiset rupesivat pilkkaamaan elefanttia, joka suuttui ja ajoi apinan puuhun. Tarinan mukaan apinat ovat siitä lähtien asuneet puussa.

Kaikkien nykyisten evoluutiotarinoiden äiti lienee Charles Darwinin valveuni pienestä lammikosta, jossa ensimmäisen elävän solun sanotaan syntyneen. Ennen Darwinia oli Lamarck, joka keksi tarinan siitä, miten kirahvi sai pitkän kaulansa kurottautumalla akasiapuun yläoksiin kuivan kauden aikana. Tämän jo hylätyn selityksen mukaan luonto on siitä lähtien suosinut pitkäkaulaisia kirahveja.

Tämän skenaarion suurin ongelma piilee siinä, että kirahvit yleensä suosivat akasian alaoksia eivätkä yläoksia. Darvinistien näin se on -kertomukset ovat tulvillaan tällaisia ongelmia.

Harvardin yliopiston biologi Richard Lewontin kirjoitti vuonna 1997 The New York Review of Books–julkaisussa, että tiedemiehet ehdoin tahdoin keksivät perustelemattomia juttuja siitä, miten lajit kehittyivät, koska he ovat sitoutuneet materialismiin. He pitävät kannastaan kiinni, koska he ”eivät voi päästää Jumalan jalkaa ovenväliin.”

Tämä on valitettavaa. Sen sijaan, että uusdarvinistiset tiedemiehet antaisivat todisteiden puhua puolestaan he pitävät kiinni a priori –sitoumuksestaan eli sulkevat suunnittelun täysin ulos pienestä maailmastaan.

Lähteet:

Lewontin, Richard. 1997. Billions and billions of demons. The New York Review of Books, s. 31 (9. 1. 1997).

Mwangi, Rose. 1970. Kikuju Folktales: Their Nature and Value. Nairobi: Kenya Literature Bureau.

Odaga, Bole Asenath. 1980. Thu Tinda! Stories From Kenya. Nairobi: Uzima.