Valtava asteroidi lähestyy Maata tänä perjantaina (2. helmikuuta)

 

Kuva: Shutterstock

Joel Kontinen

Jalkapallostadionin kokoinen mahdollisesti vaarallinen avaruuskivi on  saavuttamassa Maasta katsoen lähimmän pisteensä yli 100 vuoden aikana.

Menee myös ainakin useita vuosisatoja, ennen kuin tämä avaruuskivi pääsee taas näin lähelle meitä. Massiivinen asteroidi, nimeltään 2008 OS7, on halkaisijaltaan noin 271 metriä, ja NASAn Jet Propulsion Laboratoryn (JPL) mukaan se ohittaa Maan noin 2,85 miljoonan kilometrin etäisyydeltä. Se on yli seitsemän kertaa kauempana kuin kuu kiertää Maata.  

Kun asteroidi kulkee Maan ohi, se kulkee JPL:n mukaan noin 66 000 km/h:n nopeudella. Tämä avaruuskivi on noin puolet pienempi kuin asteroidi Bennu, jolla NASA vieraili ja josta otti näytteitä, ja vähintään 70 kertaa pienempi kuin Vredefortin meteori – suurin tunnettu avaruuskivi, joka on koskaan osunut Maahan.  

JPL:n ennusteet osoittavat, että sen koon ja läheisyyden vuoksi asteroidi on luokiteltu potentiaalisesti vaaralliseksi, vaikka se ei koskaan tule tarpeeksi lähelle iskeäkseen planeettamme. Jos avaruuskivi koskaan törmäsi maahan, se on tarpeeksi suuri pyyhkäisemään pois suuren kaupungin, kuten New Yorkin. Kohde ei kuitenkaan ole tarpeeksi painava, jotta sitä voitaisiin pitää planeetan tappajana, kuten Vredefortin meteori tai avaruuskivi, joka evoluution mukaan pyyhkäisi dinosaurukset pois 66 miljoonaa vuotta sitten.

NASA on tunnistanut noin 25 000 mahdollisesti vaarallista asteroidia, vaikka merkittävä osa niistä ei ole yhtä suuria kuin lähestyvä avaruuskivi. 2008 OS7:llä on erittäin elliptinen kiertorata, mikä tarkoittaa, että se ei kierrä tasaisesti aurinkoa. Tästä johtuen sen ja Maan välinen etäisyys vaihtelee villisti aina, kun avaruuskivi lähestyy planeettaamme. Esimerkiksi kun asteroidi lähestyi meitä pian löytönsä jälkeen vuonna 2008, JPL:n mukaan se oli noin 90 miljoonan kilometrin päässä meistä, mikä on yli 30 kertaa kauempana kuin tällä viikolla.

27. tammikuuta lentokoneen kokoinen asteroidi ohitti Maan vain 354 000 km etäisyydeltä, mikä on hieman lähempänä kuin kuu planeettamme. Ja 21. tammikuuta tähtitieteilijät löysivät lapsen kokoisen asteroidin noin 3 tuntia ennen kuin se räjähti ilmakehässä Saksan yläpuolella.

Lähde:

Harry Baker 2024. Watch 'city killer' asteroid fly by Earth today on its closest approach for centuries (Feb. 2) | Live Science 1.2.

Evolutionistit tietävän Marsin iän

 Kuva Carl Agee/University of New Mexico/NASA.

Joel Kontinen

 

Evolutionistien mukaan Maahan yli 5 miljoonaa vuotta sitten syöksynyt meteoriitti on nyt jäljitetty tiettyyn Marsin kraatteriin, josta se sinkoutui asteroidin törmäyksen seurauksena. Tiedot antavat geologeille enemmän kontekstia epätavallisesta kalliosta, joka antaa vihjeitä Punaisen planeetan historiaan.

320 gramman painoinen meteoriitti löydettiin Saharan autiomaasta vuonna 2011, ja se sai nimekseen Luoteis-Afrikka (NWA) 7034. Se on ainoa tunnettu Marsin meteoriitti, joka on brecciaa, sedimenttikiveä, joka koostuu katkenneista kallionpalasista, jotka on sementoituneet yhteen hienolla materiaalilla.

 Anthony Lagain Curtinin Australian Perthin yliopistosta ja hänen kollegansa analysoivat tuhansia korkearesoluutisia kuvia Marsista käyttämällä supertietokonetta ja tekoälyohjelmistoa tunnistaakseen ja listatakseen noin 90 miljoonaa törmäyskraatteria.

  He selvittivät tästä luettelosta ehdokkaita, jotka vastasivat NWA 7034:n ainutlaatuisia ominaisuuksia: sillä on yksi korkeimmista kalium- ja toriumpitoisuuksista, jotka on koskaan mitattu Marsin meteoriitista, ja se on myös yksi magnetisoituneimmista. He sulkivat pois myös ne kraatterit, joiden kronologia ei vastannut kiven ikää.

 Tutkijat havaitsivat, että vain yksi kraatteri vastasi: Karratha. Tämä kraatteri on 10 kilometriä halkaisijaltaan ja sijaitsee toisessa, vanhemmassa kraatterissa nimeltä Dampier. "Ensimmäistä kertaa tiedämme ainoan maan päällä olevan breksioidun Marsin näytteen geologisen kontekstin.

Mars Sample Return -tehtävä aikoo lähettää näytteitä takaisin", Lagain sanoo.: Muinainen meteoriitti muuttaa käsityksemme Marsin muodostumisesta Maapallolta on löydetty yli 300 Marsin meteoriittia, ja tiimi toivoo nyt voivansa käyttää samaa tekniikkaa löytääkseen kraatterit, joista muut sinkoutuivat planeetalta. Aiemmassa tutkimuksessa havaittiin, että NWA 7034 on 2,1 miljardia vuotta vanha ja peräisin ajalta, jolloin Mars kuivui hitaasti. Aiemmin tänä vuonna kiven lisäanalyysi paljasti, että Marsin asteroidipommitukset yli 4 miljardia vuotta sitten saattoivat päättyä aiemmin kuin luultiin. Richard Greenwood Iso-Britannian avoimesta yliopistosta sanoo, että NWA 7034:n jäljittäminen yhteen kraatteriin voi saada uutta tietoa Marsin muodostumisesta ja historiasta. "Se on erittäin erottuva Marsin meteoriitti", hän sanoo. "Jos he voivat varmasti sanoa, että se tulee tästä tietystä kraatterista, se antaisi heille mahdollisuuden tarkastella alueen geologiaa ja sovittaa meteoriitin jonkinlaiseen kontekstiin Marsin ympäristössä. Se antaisi hirveän paljon enemmän kontekstia meteoriitille, ja tällä hetkellä sitä ei ole ollenkaan. 

Tiedostossa ovat vuosiluvut aivan väärin. 

 Lähde: 

Sparkes, Matthew. 2022, Meteorite from Mars traced to crater where it was ejected by impact New Scientist 12.7. 

310 miljoona vuotta vanhan mollukkiravun aivot

kuva: Hans Hillewaert CC BY-SA 4.0, 

Joel Kontinen 

Mollukkirapu on 310 miljoonaa vuotta vanha, mutta sen aivot ovat täysin säilyneet. 

Eläinten pehmytkudosten, kuten aivojen ja muiden sisäelinten fossiilitietueet ovat todellakin niin rajalliset, että tutkijoiden tiedoissa näiden tärkeiden anatomisten ominaisuuksien evoluutiosta ja fossiilisuusprosesseista on merkittäviä aukkoja.

 Uusi arvostetussa Geology-lehdessä tänään julkaistu tutkimus on nyt poistanut joitain näistä aukoista. Kansainvälisen tutkijaryhmän, mukaan lukien UNE:n paleontologit tohtori Russell Bicknell ja professori John Paterson tutkimuksessa kuvataan muinaisen vedessä olevan niveljalkaisen herkät aivot ja miten ne säilyivät niin merkittävän yksityiskohtaisesti. 

Päätutkija, tohtori Bicknell selittää, mikä tekee 310 miljoonan vuoden ikäisen mollukkiravun löytämisen ehjinä aivoineen niin erikoiseksi. 

"Suurin osa rajoitetusta tietämyksestämme esihistoriallisista niveljalkaisten aivoista on peräisin meripihkan sisältä tai Cambrian Burgess Shale -tyyppisistä fossiiliesiintymistä." "Keltainen eli fossiilinen puuhartsi sisältää usein erilaisia loukkuun jääneitä organismeja, kuten hyönteisiä, säilyttäen monimutkaisimmat yksityiskohdat. Hienostuneen kuvantamistekniikan avulla tutkijat voivat tutkia näitä meripihkaan hautautuneita olentoja, mukaan lukien niiden pieniä aivoja. "Olemme kuitenkin jonkin verran rajallisia tutkittaessa näitä tiettyjä fossiileja, koska meripihkan vanhimmat niveljalkaiset ovat peräisin vain triaseista, noin 230 miljoonaa vuotta sitten." Kambrium-ajanjaksolta peräisin olevat Burgess Shale -tyyppiset kerrostumat - tyypillisesti noin 500-520 miljoonaa vuotta vanhoja - ovat paljon keltaista vanhempia ja säilyttävät myös upeat aivorakenteet hiilikalvona savikivessä. "Nämä Burgess Shale -tyyppiset fossiilit ovat erittäin tärkeitä, koska ne edustavat maapallon vanhimpia eläimiä, ja ne voivat kertoa meille alkuperästä ja varhaisimmasta evoluutiohistoriasta", tohtori Bicknell sanoi. Tutkittu uusi fossiili osoittaa tehokkaasti, että niveljalkaisten aivot voivat säilyä aivan eri tavalla. Heidän hevosenkenkärapufossiilinsa (Euproops danae) on peräisin maailmankuulusta Mazon Creekin löydöksestä Illinoisissa Yhdysvalloissa. Tämän kerrostuman fossiilit säilyivät kivettymässä, joka on siderite-nimistä rautakarbonaattimineraalia. "Olemme ensimmäistä kertaa osoittaneet, että Mazon Creekin kivettyneet eläimet eivät muovautuneet vain koko niiden kehon haudanneen sideriitin nopeasta muodostumisesta vaan myös sen, että sideriitti koteloi nopeasti sisäiset pehmytkudokset ennen kuin ne hajosivat." tutkija, professori Paterson sanoi. 

Mollukirapu elää vieläkin. Se on tunnetuipia eläviä fossiileja, jota evoluutio on tulvillaan.  

Lähde: 

Decoding the secrets of a 310 million-year old brain. University of New England 22.7.

Viikunapistiäiset ja viikuna eivät noudata evoluutiota

kuva: Wikimedia Commons/Alandmanson), 
 Joel Kontinen  

Viikunapistiäiset ovat löytäneet epätavallisen kodin viikunoiden sisältä. Viikunan "hedelmä" on itse asiassa nippu pieniä kukkia, nimeltään kukinto, joka perustuu viikunapistiäisten pölytykseen. Mehevä kukinto tarjoaa mukavan ja turvallisen kodin viikunapistiäiselle niiden hyvin lyhyessä elämässä.

Kun naaraspuoliset viikunapistiäiset kuoriutuvat, ne pohjustetaan Alankomaiden Entomologisen seuran mukaan "haistamaan" vastaanottavia viikunapuita tai niitä, joiden kukat ovat valmiita pölytykseen. Yhdysvaltain metsäpalvelun mukaan viikunapistiäiset etsivät vaistomaisesti viikunan emikukkien erityistä tuoksua.

Löydettyään pölytystä tarvitsevan kukinnon viikunapistiäiset etsivät tiensä pehmeään, makeaan kukkaan viikunan "hedelmän" päässä olevan aukon kautta. Reikä on niin pieni, että monet viikunapistiäiset menettävät siipensä ja osan antenneistaan. Viikunan sisällä naaraspuoliset viikunapistiäiset ovat suojattuja ja poissa näkyvistä, ja ne pystyvät munimaan. Journal of Nematology -lehden mukaan ne eivät enää koskaan näe ulkomaailmaa. Naaraat kuolevat vain 24 tuntia munimisen jälkeen. Kun viikunapistiäiset kuoriutuvat, urospuoliset poikaset hedelmöittävät naaraat ennen kuin ne kaivavat poistumisreittejä naaraille ulos viikunasta.

Urospuoliset viikunapistiäiset viettävät koko elämänsä viikunassa ja kuolevat pian tunnelien tekemisen jälkeen.

Proceedings of the Royal Society B:n vuonna 2005 julkaiseman artikkelin mukaan tämä outo käyttäytyminen on pitänyt tämän hyönteislajin elossa yli 60 miljoonan vuoden ajan. Viikunoiden on kiittäminen näitä hyönteisiä olemassaolostaan, koska niiden siirtyminen viikunasta toiseen levittää siitepölyä.

Live Science mainosti viikunapistiäistä ’yhdeksi oudoksi eläimeksi, jotka evoluutio keksi’.

Australiassa kasvava jättiviikunapuuta Ficusm acrophylla eli Moreton Bay Fig ei olisi olemassa, ellei Pleistodontes froggatti -pistiäinen pölyttäisi sitä.

Ja tämä viikunapistiäinen kykenee lisääntymään ainoastaan Ficus macrophyllan kukassa. Ilman viikunaa ei olisi pistiäistä, ja ilman pistiäistä ei olisi viikunaa.

Niiden on täytynyt ilmaantua samanaikaisesti, muuten kumpaakaan ei olisi olemassa.

Ficus macrophylla on sikäli erikoinen puu, että se kasvattaa oksistaan ilmajuuria, jotka aikanaan ulottuvat maahan, juurtuvat ja alkavat kannattaa oksia. Näistä juurista muodostuu leveä rungosto.

Lähde:

Harvey, Ailsa. 2021. 6 weird animals that evolution came up with Live Science  30.6. 

Mustekala pystyy näkemään lonkeroillaan

 

kuva: albert kok, CC BY-SA 3.0, 

Joel Kontinen

 Tursas on naamioitumisen mestari.

Tutkijat ovat havainneet, että  mustekalat voivat "nähdä" valon lonkeroillaan, vaikka niidet silmät olisivatkin pimeässä. Kun mustekalan lonkerot havaitsevat valon, kahdeksanlonkeroinen olento vetää lonkerot lähelle kehoaan.

Koska mustekalat hahmottavat yleensä huonosti ruumiinsa, tämä monimutkainen vaistomainen käyttäytyminen saattaa auttaa suojaamaan lonkerot lähellä olevilta petoeläimiltä, joita he muuten eivät aistisi. Tutkijat ovat jo pitkään tienneet, että mustekalan lonkerot reagoivat valoon. Niiden iho on peitetty pigmentillä täytetyillä elimillä, joita kutsutaan kromatoforeiksi, jotka muuttavat refleksiivisesti väriä altistuessaan valolle. Nämä kromatoforit ovat vastuussa mustekalan väriä muuttavista naamiointi-supervoimista. 

Itse asiassa tutkien näitä valon aiheuttamia kromatoforivasteita Tal Shomrat ja Nir Nesher Israelin Ruppinin akateemisesta keskuksesta huomasivat jotain outoa. Tuolloin laboratorionsa perustutkinto-opiskelija suuntasi kirkkaita valoja lonkeroihin saadakseen aikaan kromatoforivasteen. Mutta mustekala toimi odottamattomalla tavalla. Se veti lonkeronsa itseään vasten. Tutkijat laittoivat tursaan pimeään laatikkoon, jossa olevasta reiästä se voisi lonkerollaan saada ruokaa. Kun lonkeroon suunnattiin valo, tursas veti lonkeronsa takaisin.

Tursas on  elävä fossiili, jota on vaikea erottaa nykyajan tursaista.

Tursas on suunniteltu ällistyttävän älykkäästi uhmaamaan darvinistisia selittelyjä.
Lähde:   

Duke,Cameron. 2021.  Octopuses Can 'See' Light With Their Arms   Live Science 8,3,

 

t

Tully Monster ei sovi evolutioon

Kuva: Nobu Tamura CC BYSA 4.0





Joel Kontinen

Vedenpaisumusta edeltävä maailma oli täynnä joitain melko mahtavia eläimiä. Sitten tulva tuli, haudaten nopeasti biljoonat olennot sedimentteihin, jotka muuttuivat kiviksi, kuten liuske, kalkkikivi ja hiekkakivi.

Yhden epätavallisimman eläimen fossiili löydettiin Illinoisista vuonna 1958, keilan kokoinen otus nimeltään Tullimonstrum gregarium tai Tully Monster. Tullimonstrumilla on tarttuva suu, jossa on pieniä, teräviä hampaita, pitkä kaula, sekä kalmarinmuotoinen häntä, jolla on ventraaliset ja selkäevät, ja silmät pitkien, kapeiden varsien tai “tankoelinten” päässä. Se näyttää vierailijalta vieraasta maailmasta, tämä olento, jolla oli outo kehosuunnitelma ja outo ulkonäkö!

Tully Monsterin ainutlaatuisen anatomian vuoksi se muistuttaa paljon koomista piikkisää, jolla on nisäkkään, linnun ja matelijan yhdistelmäpiirteet. Juuri niin, Tully-hirviötä on useaan otteeseen pidetty niveljalkaisena, etana ilman kuorta ja leuattomana kalana. Jotkin-eläimet ovat niin omituisia, etteivät ne sovi evoluutioluokituksiin .

Nykypäivänä tällaisia ovat vesinokkaeläin , nokkasiili ja maasika . Ne ovat valtavia palapelejä darwinilaisille.,

Nyt Tully-hirviö (Tullimonstrum gregarium) esitetään myös Darwnin arvoituksena.

Evolutionaarinen trendi väittää sen olevan 300 - 307 miljoonaa vuotta vanha. Kehosuunnitelma on niin outo, että eläintieteilijät eivät ole edes varmoja, onko kyse selkärankaisesta vai selkärangattomasta. Äskettäin jotkut tutkijat päättivät löytäneensä vastauksen.

Nyt, vuosikymmenten tutkimusten jälkeen, joilla jokaisella on erilainen tapa määritellä omituinen vesieläin, Tullyn hirviö on dekoodattu: Se on selkärankainen, tarkoittaen, että sillä oli selkäranka, uusi tutkimus paljastaa.

Mutta olennon ainutlaatuisen silmien anatomian tutkimisen jälkeen, jossa käytettiin ”hiukkaskiihdytintä, jota kutsutaan synkrotronisäteilyvalon lähteeksi”, muut eläintieteilijät eivät ole vakuuttuneita siitä.
Havaitsimme myös, että Tullyn silmät sisältävät [a] erityyppistä kuparia kuin selkärankaisten silmät. Mutta kupari ei myöskään ollut identtinen tutkittujen selkärangattomien kanssa. Joten vaikka tutkimus lisää painoarvoa ajatukselle, että Tully ei ole selkärankainen, se ei myöskään tunnista sitä selvästi selkärangattomana.

Toinen ryhmä tutkijoita suoritti tutkimuksen ampumalla laseria Tullimonstrumin fossiiliin Raman-mikrospektroskopiaksi kutsutulla prosessilla, jota käytetään mittaamaan kemiallisia sidoksia hiilipohjaisissa (orgaanisissa) yhdisteissä.

Työssä saatiin näyttöä selkärankaisia edustavista proteiini- ja keratiinityypeistä. [Tutkijat] ehdottivat havaintonsa antavan vahvaa näyttöä siitä, että Tullyn hirviö oli selkärankainen, vaikka he myöntävät, että lopullisen vahvistuksen tekemiseen tarvitaan lisää työtä.

Onko tämä olento selkärankainen vai selkärangaton? Evolutionistit työskentelevät orgaanisten yhdisteiden kanssa, joita pitkien evoluutiokausien mukaan ei enää pitäisi olla tutkittavana. Todelliset orgaaniset yhdisteet, jotka kestävät 300 miljoonaa vuotta? Heikentymisaste kertoo meille, että tämä on mahdotonta. Evoluutioteoria ei yksinkertaisesti ennusta eläinten (mukaan lukien dinosaurukset) orgaanista- oletettavasti miljoonien vuosien ikäistä - materiaalia, joka löytyy fossiileista.

Itse asiassa Tully Monsterillä ei ole evoluutio-selitystä. Arvostetun Nature-lehden mukaan ”sen fylogeneettinen [evoluutio] asema on pysynyt epävarmana.” Se on vain yksi kiistanalaisista olennoista, joka on esiintynyt vain tuhansia vuosia sitten tuhotun vedenpaisumuksen edeltäneestä maailmassa ja joka uhmaa naturalistista selitystä. Luojamme ääretön kekseliäisyys (ja ehkä jopa huumorintaju) tarjoaa kuitenkin täydellisen selityksen.


Lähde:

Sherwin, Frank. 2020. Tully Monster Has the Last Laugh on Evolution. Acts and Facts 30.6

Lentolisko pelotteli kaloja dinojen kaudella

Klobiodon rocheiKuva: MOS1985, CC BY-SA 4.0.




Joel Kontinen

Klobiodon rochei oli lentävä lisko, joka eli Englannissa 166 miljoonaa” vuotta sitten. Se löytyi 16 kilometrin päässä Oxfordista.

Klobiodon löydettiin jo 1800 -luvulla ja kymmenet tai sadat tutkijat olivat nähneet sen, mutta sekoittaneet sen aiemmin löytyneeseen yksilöön, Portsmoutin yliopiston paleontologi Michael o’Sullivan sanoi.

Tämä lentolisko oli suuri; sillä oli 2 metrin siipiväli, ja sillä oli 26-senttiset hampaat.

Lähde:

Pappas, Stephanie. 2019. Rare Flying Reptile with Mouthful of Fangs Trolled Jurassic Skies, Live Science (2:1),