Kirkas tähti menetti kirkkautensa

 

Kuva: ESO/Digital Sky Survey.

Joel Kontinen

 

Yksi Linnunradan kirkkaimmista paljaalla silmällä nähtävissä tähdistä, Gamma Columbae, on itse asiassa pelkkä tähden ydin.

 Ei tiedetä, kuinka tyypillisimpien tähtien ytimet toimivat, koska niitä peittävät kaasukerrokset, jotka tuottavat valtavia määriä energiaa ja valoa yhdistämällä vetyatomeja muodostaen heliumia, eli ydinfuusiota.

 Kaasupilvet peittävät yleensä ytimiä, vaikka niistä loppuisi polttoaine. Nyt Norbert Przybilla Innsbruckin yliopistosta Itävallasta ja hänen kollegansa ovat käyttäneet spektroskopiaa analysoidakseen alkuaineita Gamma Columbaessa, jonka massa on noin viisi kertaa aurinkomme massa.

 He ymmärsivät, että hiilen puutteesta ja typpeä sisältävästä yhdistelmästä oli järkeä vain, jos he näkivät äskettäin sammuneen ytimen pintaa. "Se paljastaa pinnalla tähtiytimen kemiallisen allekirjoituksen", Przybilla sanoo. "Fuusio ei tietenkään tapahdu sen pinnalla, mutta sen, mitä näemme tänään, on täytynyt olla kerroksia, joissa ydinfuusio tapahtui aiemmin."

Tähti pyörittää pintaan menneen fuusion tuotteita, mikä on johtanut hiilen ja typen yhdistelmään Tiimi sanoo, että se on rakenneuudistusvaiheessa, joka saattaa kestää 10 000 vuotta, mikä on hyvin lyhyt aika tähdelle, joka saattaa elää useita miljoonia vuosia.

Vaikka Gamma Columbaesta tehtiin laadukkaita mittauksia, eri kemikaalien runsautta siellä ei ollut koskaan kunnolla analysoitu. Przybilla ja hänen tiiminsä tutkivat tietokantaa tähtiä ja niiden kemiallisia allekirjoituksia havaitessaan Gamma Columbaen epätavallisia elementtejä. ", Przybilla sanoo. Gamma Columbaen lisähavaintojen pitäisi auttaa meitä ymmärtämään paremmin, kuinka tähdet kehittyvät, kun ne ovat käyttäneet loppuun vetyvaransa fuusiota varten, sekä kuinka Gamma Columbae on saatettu irrottaa. Tiimi uskoo, että se voi johtua tähdestä, joka poistaa ulkokerroksiaan, mutta se ei ole varmaa. Tähti on vain 870 valovuoden päässä auringosta, ja tämän läheisyyden pitäisi antaa tähtitieteilijöille mahdollisuus kerätä laadukkaampaa tietoa tähdestä tulevina viikkoina ja kuukausina, sanoo Derek Ward-Thompson Central Lancashiren yliopistosta. "[Gamma Columbae] on suhteellisen lähellä ja on jäänyt suhteellisen huomaamatta – se on itse asiassa yllätys siinä, että tähän asti on kestänyt, että kukaan huomaa sitä."

 Taas kerran vuosimiljoonat yhdistyvät kosmiseen evoluutioon.

Lähde:  

 Wilkins, Alex. 2022. An incredibly bright star has lost its gas and is just a leftover core. New Scientist 31,10.

Maapallo on ainutlaatuinen, uusi tutkimus kertoo

Titan. Kuva: NASA/JPL/University of Arizona/University of Idaho.





Joel Kontinen

Saturnuksen kuu Titan ei ole kovin tavallinen taivaankappale. Se näyttää useiden muiden kuiden ja pikkuplaneettojen tavoin hiukan liian nuorekkaalta sopiakseen ”4,5 miljardia vuotta” vanhaan aurinkokuntaan, ja sillä on myös muita yllätyksiä.

Se on joidenkin muiden kuiden tavoin geologisesti aktiivinen, ja metaanijoet halkovat sen pintaa.

Tuore Sciencessa julkaistu tutkimus osoittaa Maan ainutlaatuisuuden.

Toisin kuin Marsissa tai Titanilla, laattatektoniikka muovaa planeettaamme. Täällä litosfäärin eli kivikehän laatat liikkuvat ja pitävät Maan elinkelpoisena.

Niinpä maapallon joet eivät muistuta Titanin jokia. Täällä vuorijonot voivat vaikuttaa esimerkiksi jokien virtaukseen.

Laattatektoniikan arvellaan antaneen Maalle vahvan elämää suojaavan magneettikentän.

Planeettamme on toisin sanoen luotu ylläpitämään elämää.


Lähde:

Crane, Leah. 2017. Titan’s riverbeds show a terrain built more like Mars than Earth. New Scientist (18.5.).

Maapallon magneettikenttä on naturalistinen paradoksi – eikä suinkaan ainoa

Kuva: Earth Science and Remote Sensing Unit, NASA Johnson Space Center.





Joel Kontinen

Naturalistinen /materialistinen maailmankuva on täynnä paradokseja.

Tuore New Scientist hahmottelee niistä yhden: maapallon magneettikenttä suojaa meitä aurinkotuulen vahingollisilta hiukkasilta, ja sen uskotaan toimineen alusta lähtien.

Mutta suojakentän synnyttänyt mekanismi (virtaavan sulan raudan muodostama dynamo) ei näytä olevan läheskään niin vanha.

Ongelma voitaisiin ratkaista helposti luopumalla uskosta vuosimiljardeihin.

Tällainen uskomus on synnyttänyt myös muita pulmia, esimerkiksi lumipallomaapallon, eli Auringon oletetaan olleen paljon himmeämpi alkuaikoina.

Maapallo olisi siis jäätynyt umpeen.

Pulmat eivät lopu tähän. Planeettojen magneettikentillä on kaiken lisäksi tapana heiketä tuntuvasti vuosien saatossa.

Lähde:

Woo, Marcus. 2017. The paradox powering Earth’s magnetic field. New Scientist (11.1.).

Kääpiöplaneetta Ceresin kraatterit ovat hukassa

Ceresin isot kraatterit pysyttelevät piilossa. Kuva: NASA/JPL-Caltech/UCLA/MPS/DLR/IDA.



Joel Kontinen

Aurinkokuntamme pikkujättiläisiin lukeutuvan Ceresin pinnan pitäisi olla täynnä kraattereita, jos se olisi miljardeja vuosia vanha.

Mutta törmäyskraattereita on aivan liian harvassa. Tutkijat odottivat löytävänsä 10–15 suurta, 400 kilometrin levyistä kraatteria pienempien lisäksi, mutta NASA:n DAWN-luotaimen ottamissa kuvissa ei löytynyt yhtään yli 280 kilometrin levyistä kuoppaa.

Ceres on asteroidivyöhykkeen suurin taivaankappale, halkaisijaltaan 939 kilometriä, joten luulisi, että sinne sopisi kraatteri poikineen.

Marsin ja Jupiterin välisellä asteroidivyöhykkeellä on sen verran ruuhkaa, että Ceresin pinnan (suhteellinen) tasaisuus on saanut miljooniin vuosiin uskovat tutkijat spekuloimaan, että mutavyöryt ovat peittäneet kraatterit.

Niinkin saa uskoa, mutta Ceres näyttää kaiken kaikkiaan nuoremmalta kuin mitä sen pitäisi: Siinä näkyy vesihöyryä ja toimivia tulivuoria.

Aurinkokuntamme planeetat (esimerkiksi Merkurius, Venus ja Saturnus), kääpiöplaneetat, kuukivien rauta, kuut (Saturnuksen kuu Titan, Jupiterin kuut Io ja Europa sekä Pluton kuu Kharon), asteroidit, komeetat ja monet muut taivaankappaleet näyttävät paljon nuoremmilta kuin mitä meille on opetettu.

Monet seikat viittaavat siihen, että Jumala loi alussa aurinkokuntamme Genesiksessä kerrotulla tavalla eli Sanallaan tarvitsematta kosmista evoluutiota.

Lähde:

Pettit, Harry. 2016. Missing craters on Ceres may have been smoothed by a mud facial. New Scientist (26.7.).