Nature: Varhaisten kalaliskojen evoluutiosta ei ole fossiilitodisteita, mutta niiden on täytynyt kehittyä maalla elävistä matelijoista

Sclerocormus parviceps oli suurehko kalalisko. Kuva: NobuTamura, Creative Commons (CC BY-SA 4.0).




Joel Kontinen

Tuoreessa Naturessa on pitkähkö artikkeli kalaliskoista (Ichthyosauria). Siinä tunnustetaan, että näiden isojen meriliskojen varhaisesta evoluutiosta ei ole fossiilitodisteita, mutta niiden on evolutionistien mukaan täytynyt kehittyä maalla elävistä matelijoista.

Mistä tämä tiedetään?

Ne hengittävät delfiinien tavoin ilmaa, eivätkä ne olleet kaloja.

Darvinistinen maailmankuva vaatii eläimiä siirtymään maalta mereen (valaat), merestä maalle (kalat) ja maasta ilmaan (linnut), vaikka tällaisista harppauksista ei ole pitäviä todisteita, eivätkä ne edes olisi mahdollisia.

Kala esimerkiksi kuivuisi maalla kuoliaaksi.

Evolutionistit uskovat, että kalaliskot hallitsivat maailman meriä ”150 miljoonaa vuotta” dinosaurusten aikakaudella ja kuolivat sukupuuttoon kolmisenkymmentä miljoonaa vuotta ennen dinoja.

Mutta kun ”100 miljoonaa vuotta" vanhasta kalaliskosta on löytynyt pehmeitä kudoksia”, meidän on syytä epäillä näitä ajoituksia.

Lähde:

Watson, Traci. 2017. How giant marine reptiles terrorized the ancient seas. Nature 543, 603–607 (30.3.).

Aivojen evoluutio kiusaa yhä darvinisteja

Evoluutio ei ole vielä ehtinyt kehittää simpanssille isoja aivoja. Kuva: Thomas Lersch, Creative Commons (CC BY 2.5).





Joel Kontinen

Isot aivot ovat yksi ihmisen oletetun evoluution kiperimmistä pulmista.

Darvinistit ovat kiistelleet aivojemme evoluution perimmäisestä syystä jo kauan, mutta kenelläkään ei näytä olevan siihen lopullista vastausta.

Perinteinen darvinistinen satuilu kukoistaa myös tällä alalla.

Vuonna 2008 Harvardin yliopiston professori Richard Lewontin myönsi, että emme tiedä mitään aivojen evoluutiosta ja että selitykset olivat lähinnä paleofantasiaa.

Harvardin yliopiston biologisen antropologian professori Richard Wrangham sitä vastoin uskoo löytäneensä syyn, miksi aivomme ovat ”kahdessa miljoonassa vuodessa” kolminkertaistuneet tilavuudeltaan.

Hänen mukaansa saamme kiittää siitä helposti sulavia hedelmiä ja kypsennettyä ruokaa.

Toisin kuin monet muut darvinistit, hän ei usko, että varhaisten yhteisöjen sosiaalinen rakenne olisi voinut kasvattaa aivojamme.

Tästä huolimatta aivomme jäävät arvoitukseksi kehitysopin kannattajille.

Monet tutkimukset osoittavat, että aivot eivät ole voineet kehittyä darvinististen mekanismien avittamina.

Vuonna 2013 Yalen yliopiston tutkijat julkaisivat Neuronissa tutkimuksen ihmisen aivojen kehityksestä. He vertaisivat aivoja sinfoniaan tai balettiin, jossa ajoitus on kaiken a ja o.

Toisen tutkimuksen mukaan aivomme on ohjelmoitu arvostamaan runoutta.

Aivojen hienoudet, esimerkiksi korjausmekanismit, kertovat siitä, että meidät on varta vasten luotu.

Darvinistin pitäisi ensin selvittää, miten tietoisuus on voinut kehittyä materiasta.

Tietoisuus on tunnetusti aineeton ominaisuus.

Tieto lisää tuskaa. Mutta joskus myös tiedon puute voi lisätä tuskaa – darvinistille.

Lähde:

Wrangham, Richard. 2017. Putting bigger brains down to our social nature is half-baked, New Scientist (27.3.).

Eläinaktivisti haluaa tehdä simpansseista henkilöitä

Persoona? Kuva: Thomas Lersch, Creative Commons (CC BY 2.5).




Joel Kontinen

Usko evoluutioon voi saada ihmisen ja eläinten rajan hämärtymään.

Evolutionisti voi esimerkiksi omaksua eläinten tapoja tai kuvitella, että eläimet ovat liki ihmisiä ja ansaitsevat samat oikeudet kuin mitä meillä on.

Ihmisen ja eläinten rajaa ei kuitenkaan voida ylittää kuin korkeintaan Aku Ankassa ja muussa fiktiossa, koska vain meidät on luotu Jumalan kuvaksi.

Mutta evolutionisti ei tätä hyväksy.

Etiikan professori Peter Singer haluaisi määritellä simpanssit ihmisiksi.

Oikeusistuimet ovat viime vuosina joutuneet käsittelemään monia juttuja, joissa eläimille on vaadittu ihmisoikeuksia.

Vuonna 2008 eläinaktivistit yrittivät tehdä Matthew Hiasl Pan -nimisestä simpanssista persoonan.

Samana vuonna Espanjan parlamentti myönsi isoille apinoille oikeuden elämään ja vapauteen.

Vuonna 2014 argentiinalainen tuomioistuin päätti, että Buenos Airesin eläintarhan oranki on ”ei-inhimillinen persoona”.

Vuonna 2015 newyorkilaisessa tuomioistuimessa pohdittiin, olivatko kaksi simpanssia vangittu laittomasti.

Oikeusjuttu jatkuu edelleen, tällä kertaa New Yorkin korkeimmassa oikeudessa. Aktivisti Steven Wise on vedonnut Habeas corpus -menettelyyn. Tuomioistuin joutuu nyt tutkimaan, ovatko Tommy ja Kiko -nimiset simpanssit vangittu laittomasti.

Äskettäin ihmisen ja luonnon raja hämärtyi myös Intiassa, kun Gangesille myönnettiin ihmisoikeudet.

Evoluutio johtaa kummallisiin uskomuksiin.

Lähde:

Weisberger, Mindy. 2017. NY Court Hears 'Personhood' Case for Caged Chimps. Live Science (24.3.)

Pehmeitä kudoksia vampyyritursaan jurakauden lähisukulaisesta

Vampyyritursas (Vampyroteuthis infernalis). Kuva: Citron / CC-BY-SA-3.0.




Joel Kontinen

Tursas on naamioitumisen mestari, joka uiskenteli valtamerissä jo dinosaurusten päivinä eikä ole vikkelyydestään huolimatta vielä ehtinyt muuttua oletettujen vuosimiljoonien aikana.

Äskettäin tutkijat löysivät koko joukon harvinaisen hyvin säilyneitä jurakauden merieläinten fossiileja, esimerkiksi tursaan, jonka mustepussi oli yhä näkyvissä.

Tämä ei ole mitään uutta: jo vuonna 2012 eläintieteilijät eristivät jurakauden kalmarista mustetta, joka oli säilynyt niin hyvin. että sillä pystyi piirtämään ja kirjoittamaan.

Pehmeiden kudosten ei pitäisi säilyä miljoonia vuosia edes poikkeusoloissa.

Lähde:

University of Texas at Austin. 2017. Exceptionally preserved Jurassic sea life found in new fossil site. Science Daily. (25.1.).

Hyönteisten huipputeknologia auttaa niitä näkemään pimeässä

Megalopta genalis. Näillä silmillä näkee. Kuva: USGS Bee Inventory and Monitoring Lab, public domain.



Joel Kontinen

Australialainen yöperhonen Agrotis infusa suunnistaa kuun, tähtien ja maan magneettikentän avulla 1000 kilometriä kotiluolaansa.

Yöperhosilla ja muilla pimeässä lentävillä hyönteisillä on pikkuruiset silmät ja vajaan riisinjyvän kokoiset aivot. Mutta silti ne näkevät mainiosti pilkkopimeässä.

Lundin yliopiston eläintieteen professori Eric Warrant pohtii yöllä lentävien hyönteisten näkökykyä The Conversationissa.

Ne tunnistavat eri värejä ja osaavat väistää esteitä, hyödyntää tähtikuvioita ja maamerkkejä.

Megalopta genalis on keskiamerikkalainen perhonen, joka osaa öisin suunnistaa tiheässä ja täysin pimeässä sademetsässä.

Deilephila elpenor pitää kolibrien tavoin kukkien medestä. Professori Warrant vertaa sen strategiaa kameran sulkimeen. Kun sitä pitää pidempään auki, kuva tarkentuu.

D. elpenor pystyy hyödyntämään fotoneja, joita se on aiemmin kerännyt eri aikoina ja eri paikoista. Näin se pystyy näkemään 100 kertaa himmeämpiä kohteita kuin ilman tätä strategiaa.

Macroglossum stellatarum on hyönteismaailman kolibri. Kuva: IronChris, creative Commons (CC BY-SA 3.0).

Näemme huipputeknologiaa myös ihmisissä ja jopa kasvikunnassa, esimerkiksi leinikissä.

Lähde:

Warrant, Eric. 2017. How do animals see in the dark? The Conversation (13.3.).

Surevat simpanssit saavat darvinistit näkemään hautajaisrituaalien juuria isoissa apinoissa

Evolutionistit uskovat, että simpanssin suru voi kertoa jotain rituaaleistamme. Kuva: Thomas Lersch, Creative Commons (CC BY 2.5).





Joel Kontinen

Antropomorfismit eli ihmisille tunnusomaisten piirteiden näkeminen esimerkiksi eläimissä ovat tuttuja Aku Ankan lukijoille. Ne ovat tuttuja myös esimerkiksi New Scientistin tilaajille.

Darvinisti kaihtaa ajatusta, että ihminen olisi erikoinen, ja siksi hän etsii näkemykselleen tukea vaikkapa eläinten käyttäytymisestä.

Hän etsii moraalin, pahuuden, laulun, naurun, puheen ja jopa uskonnon alkuperää eläinkunnasta.

Näillä yrityksillä on tapana ontua.

Tuorein viritelmä käsittelee simpanssien kykyä surra lajitoverinsa kuolemaa. Sambiassa filmatussa dokumentissa ne tuntuivat säikähtävän ja pelkäävän, kun nuori urossimpanssi kävi äkkiä veltoksi. Lopulta vainajan adoptioäiti puhdisti sen hampaat tikulla.

Simpanssit eivät itse pysty kertomaan meille, mitä ne ajattelevat, joten tutkijoiden on yritettävä tulkita niiden käyttäytymistä.

Jotkut tutkijat arvelevat, että simpanssien rituaalit voivat selittää, miksi ihmiset kehittivät kuolemasta sururituaalin.

Me emme voi millään tietää, käsittävätkö simpanssit, että kuolema merkitsee elämän loppua.

Tuonpuoleisesta elämästä niillä ei voi olla mitään käsitystä, koska toisin kuin meitä niitä ei ole luotu Jumalan kuviksi.

Myös elefantit ja varislinnut näyttävät surevan kuolleita lajitovereitaan, mutta jostain syystä evolutionistit ovat kiinnostuneempia simpansseista.

Lähde:

Bolevich, Maria. 2017. Chimp filmed cleaning a corpse’s teeth in a mortuary-like ritual. New Scientist (16.3.).

Karhukaiset, eläinkunnan extreme-mestarit, uhmaavat evoluutiota selviytymismekanismillaan

Kuva: E. Schokraie, U. Warnken, A. Hotz-Wagenblatt, MA. Grohme, S. Hengherr, et al. Comparative proteome analysis of Milnesium tardigradum in early embryonic state versus adults in active and anhydrobiotic state. PLoS ONE 7(9): e45682 (2012). Creative Commons (CC BY 2.5).





Joel Kontinen

Karhukaiset (Tardigrada) ovat saaneet nimensä ulkomuodostaan: ne muistuttavat karhuja.

Ne ovat eläinkunnan extreme-mestareita.

Ne ovat vain 0,5 millimetrin pituisia, mutta sietävät sekä kylmää (-272 °C) että kuumaa (150 °C), painottomuutta ja radioaktiivista säteilyä ja voivat tarvittaessa paastota vaikka 10 pitkää ja pimeää vuotta.

Karhukaiset elivät jo oletetulla kambrikaudella.

Ne eivät ole ehtineet muuttua ”530 miljoonassa vuodessa”, vaan viihtyvät yhä keskuudessamme.

Tuore Molecular Cell -lehdessä julkaistu tutkimus tuo esiin uuden puolen niiden kyvyistä: niillä on TDP (tardigrade-specific intrinsically disordered proteins) -nimisiä proteiineja, joita yhdelläkään muulla eläimellä ei ole.

Kun vettä on saatavilla, nämä proteiinit eivät muodosta kolmiulotteisia rakenteita (niin kuin muut tunnetut proteiinit). Ja kun vettä ei ole, ne muuttuvat lasimaiseksi aineeksi, joka suojaa karhukaisen elimiä.

Näin se kestää pitkääkin kuivuutta.

Evoluution sokea kelloseppä ei olisi ikinä ehtinyt keksiä näin nerokasta ratkaisua.

Mutta Raamatussa sanotaan, että Jumala auttaa sekä ihmisiä että eläimiä.

Lähde:

Coghlan, Andy, 2017. Tardigrades turn into glass to survive complete dehydration. New Scientist (16.3.).

Pii-päivä: matematiikka muistuttaa luomisesta, luonnon kauneudesta ja suunnittelusta

Fibonaccin lukujono näkyy myös ananaksessa. Kuva: Suniltg, Creative Commons (CC BY 3.0).





Joel Kontinen

Vietimme äskettäin (14.3.) pii-päivää, joka muistuttaa meitä siitä, että todellisuus on vallan muuta kuin sattumien summa.

Näin pii (π) -päivän jälkimainingeissa on hyvä miettiä myös sitä äänteellisesti muistuttavaa fiita (Φ), jolla on huomattavasti pienempi lukuarvo (1,618) kuin piillä (3,14 159) mutta joka näkyy kaikkialla luomakunnassa.

Fiitä voi tuskin sivuuttaa mainitsematta kultaista leikkausta ja Fibonaccin lukujonoa.

Fibonaccin lukujonossa uusi luku on aina kahden edellisen summa, esimerkiksi 0, 1, 1, 2, 3, 5, 8, 13, 21, 34, 55, 89 eli

Fn = F n-1 + F n-2.

Tuloksena on monesti häkellyttävää kauneutta.

Kultainen leikkaus on lukuarvoltaan 1,618, mikä vastaa osapuilleen lukemaa, joka saadaan, kun Fibonaccin lukujonon mikä tahansa isompi luku jaetaan sitä edeltävällä luvulla.

Kultainen leikkaus tunnetaan esimerkiksi Ateenan Parthenonista ja suurten mestarien taiteesta.

Se näkyy myös meissä.

Jumalan teot ilmenevät selvästi kaikkialla universumissa auringonkukan terälehdestä sudenkorennon siipiin, ammoniittien kuoresta ja männynkävystä kierteisgalakseihin.

Matematiikassa (ja maailmassa) on myös muunlaista kauneutta, esimerkiksi fraktaalit, mutta se lienee jo toisen blogikirjoituksen aihe.

Lähde:

Nikhat Parveen. Fibonacci in Nature. University of Georgia.

Fluoresoiva sammakko sekoittaa darvinistisia uskomuksia

Kuva: Carlos Taboada et al.: Naturally occurring fluorescence in frogs, PNAS.



Joel Kontinen

Kolmisenttinen sammakko Hypsiboas punctatus ei oikein sovi valmiisiin lokeroihin. Tämä Amazonin alueen puissa asuva eläin fluoresoi luonnostaan niin kuin jotkin merikilpikonnat, syvänmeren kalat, korallit ja äyriäiset.

Fluoresenssissa aineen molekyylit adsorboivat valoa yhdellä aallonpituudella ja emittoivat sitä pidemmällä aallonpituudella.

Eläintieteilijät eivät tiedä, miksi tämä sammakko loistaa pimeässä. Jotkut arvelevat, että se saattaa näin viestiä lajitovereilleen.

Vaikka evolutionistit uskovat polveutuneensa sammakoista, sammakot ovat oiva esimerkki Genesiksen lajiensa mukaan -periaatteesta.

Niitä on hyvin monen kokoisia.

Joillakin voi olla erikoisia tapoja. Kaakkois-Aasiassa elävä 10 sentin pituinen sammakko Rhacophorus nigropalmatus pystyy liitämään ällistyttävän pitkälle.

Hypsiboas punctatus muistuttaa meitä myös siitä, että Jumalan ei tarvinnut noudattaa darvinistisia odotuksia luodessaan maailman.

Lähde:

Wong, Sam. 2017. Luminous frog is the first known naturally fluorescent amphibian New Scientist (13.3.).

Evoluutio unohti vesieläinten nokan “300 miljoonaksi vuodeksi”

Amazonindelfiini (Inia geoffrensis). Kuva: Nortondefeis, Creative Commons (CC BY-SA 4.0).

Gaviaali eli gangesingaviaali (Gavialis gangeticus). Kuva: Jonathan Zander, Creative Commons (CC BY-SA 3.0).




Joel Kontinen

Evolutionistit uskovat, että amazonindelfiinin ja gaviaalin tiet erosivat lähes “300 miljoonaa vuotta” sitten. Mutta kun katsoo niiden nokkaa, luulisi niitä liki lähisukulaisiksi.

Äskettäin Science raportoi alun perin Proceedings of the Royal Society B:ssä julkaistun vertailevan tutkimuksen tuloksia. Näiden vesieläinten kallo ja kuono muistuttavat toisiaan hätkähdyttävästi.

Evoluutio on täynnä tällaisia kummajaisuuksia.

Ilmiön darvinistinen selitys on konvergentti evoluutio: Darwinin kovia kokeneen elämänpuun eri oksilla kököttelevät eläimet sattuivat kehittämään samat ominaispiirteet toisistaan riippumatta.

Mutta kun tällaista tapahtuu kymmeniä kertoja, selitys on mitä kummallisin.

Lepakot ja delfiinit käyttävät kaikuluotausta, jättipandalla ja punapandalla on samanlainen valepeukalo, ja jotkin kalat osaavat lintujen tavoin laulaa.

Lisäksi pingviinit ja meriperhoset oikeastaan lentävät vedessä.

Tällaiset piirteet kertovat evoluution asemesta taitavasta suunnittelusta. Jumalan ei tarvinnut noudattaa darvinistisia kaavoja ja odotuksia luodessaan monivivahteikkaan eläinkunnan.


Lähde:

Perkins, Sid. 2017. Can you spot the similarities? Science (7.3.).

Punarinnat kävelevät merenpohjassa

Nämä punarinnat (Trigidae) tuskin muistuttavat kaimojaan. Kuva Daiju Azuma, Creative Commons (CC BY-SA 2.5).






Joel Kontinen

Niitä kutsutaan meren punarinnoiksi (sea robins), mutta ne eivät osaa lentää eivätkä kaikesta päätellen suunnistaa niin tarkasti kuin lentävät punarinnat.

Ne osaavat sen sijaan kävellä – tai ainakin hoiperrella – veden pohjalla.

Ne ovat kaloja vaikka eivät ahvenilta näytäkään.

NOAA:n Okeanos Explorer -laivan pienoissukellusvene kuvailee parhaillaan Amerikan Samoan syviä vesiä. Se on löytänyt häkellyttävän kauniita eliöitä, esimerkiksi UFO:a muistuttavan meduusan.

Äskettäin se löysi myös tämän oudosti käyttäytyvän punarinnan, joka ei kuitenkaan ole evolutionistien kipeästi kaipaama välimuoto.

He ovat pitäneet varsieväkala Latimeriaa ja Tiktaalikia välimuotoina, mutta kumpikaan ei ole kestänyt kriittistä tarkastelua.

Evolutionistit uskovat, että kalat tai niitä muistuttavat vesieläimet astuivat kuivalle maalle yli kolmekymmentä eri kertaa.

Todisteet tästä puuttuvat yhä.

Kävelevät kalat eivät auta evoluutiota, koska ne eivät ole välimuotoja ja koska ne eivät edes selviytyisi hengissä kuivalla maalla.

Ne kertovat pikemminkin Genesiksestä tutusta lajiensa mukaan -periaatteesta.


Lähde:

Deamer, Kacey. 2017. Deep-Sea Stroll: This Fish 'Walks' on the Ocean Floor. Live Science (1.3.).

Azure Window: Maltan luonnonsillan romahdus muistuttaa vuosimiljoonien mahdottomuudesta

Azure Window. Kuva: anjab1593 (CC BY 3.0).





Joel Kontinen

Azure Window, Maltalle kuuluvan Gozon saaren tunnetuin maamerkki, rojahti äsken mereen.

Game of Thronesistä tuttua luonnonsiltaa ei enää ole.

Sille kävi niin kuin Australian Victorian turistipyydykselle 12 apostolille, joista vain 8 enää uhmaa tuulta ja aaltoja.

Geologiset muodostelmat voivat syntyä (ja tuhoutua) liki hetkessä. Tulivuori Paricutin nousi pellosta yhdessä yössä, ja Surtsey teki saman tempun merestä.

Monet muodostelmat uhmaavat uskoa vuosimiljooniin:

Mount St. Helens synnytti 200 metriä kerrostumia liki hetkessä.

Pikakanjonit, esimerkiksi Providence Canyon ja Zion Canyon, muistuttavat siitä, miten maisemat voivat muuttua liki silmänräpäyksessä.

Luonnonsillat ja huterasti keikkuvat kivimuodostelmat uhmaavat niin ikään uskoa vuosimiljooniin.

Lähde:

BBC News. 2017. Malta's Azure Window collapses into the sea. (8.3.).

Darvinistit vauhdissa: merilevä teki meistä ihmisiä?

Kuva: Toby Hudson. Creative Commons (CC BY-SA 3.0).






Joel Kontinen

Tieteellistä tutkimusta ei ilmeisesti pitäisi tehdä kovin nälkäisenä, muuten ruoka saattaa tunkeutua ajatuksiin – ja tutkimustuloksiin.

Ruokakirjoista tunnettu professori Ole G. Mouritsen pohti kollegoineen, että ihminen tarvitsi kehittyäkseen esimerkiksi sinkkiä ja magnesiumia.

Ja niitä ”pari kolme miljoonaa vuotta” sitten eläneet oletetut esi-isämme saivat rannikkojen merilevästä.

Savannilla ei tosin näe merilevää, mutta Mouritsen uskoo, että varhaiset H. erectukset vaelsivat pitkiä taipaleita, kunnes he pystyivät syömään meren antimia.

Mouritsenin ja kollegoiden tutkimuksessa ravintotiede sekoittuu luovasti silkkaan spekulaation ihmisen evoluutiosta. Se julkaistiin äskettäin Journal of Applied Phycology -tiedelehdessä.

Mutta mihin evoluutio joutuisi ilman villisti savannilla laukkaavaa mielikuvitusta?

Evolutionistit sanovat pystyvänsä selittämään, miksi oletettu esi-isämme menetti häntänsä ja karvapeitteensä, miten hän oppi itkemään, nauramaan, puhumaan, murhaamaan ja kävelemään pystyssä.

Tällaisilla spekulaatioilla ei ole mitään tekemistä empiirisen tieteen kanssa. Väärä maailmankatsomus johtaa virhepäätelmiin.

Todellinen tiede vahvistaa ihmisen ainutlaatuisuuden.

Jumala loi meidät omaksi kuvakseen.

Tämän vuoksi mekin olemme luovia ja pystymme kehittelemään varsin lennokkaita tarinoita.


Lähde:

University of Southern Denmark. 2017. Did seaweed make us who we are today? Science Daily. (28.2.).

Mutaatiot tappoivat Wrangelinsaaren villamammutit

Kuva: Flying Puffin, Creative Commons (CC BY-SA 2.0).





Joel Kontinen

Kehitysopin kannattajat otaksuvat, että kun jokin laji joutuu eroon lajitovereistaan, seurauksena voi olla lajiutuminen eli uuden lajin syntyminen. He vetoavat usein tähän maantieteelliseksi isolaatioksi tai eristäytymiseksi kutsuttuun ilmiöön.

Mutta jos muista erilleen joutunut populaatio on liian pieni, sille voi käydä huonosti.

Tutkijat arvelevat, että Siperiasta pohjoiseen sijaitsevalla Wrangelinsaarella eli 300 villamammuttia ennen kuin ne kuolivat sukupuuttoon osapuilleen 3 700 vuotta sitten.

He vertailivat vanhimpien mammuttien DNA:ta Wrangelinsaaren viimeisten mammuttien DNA:han, ja päättelivät, että pienessä populaatiossa tuhoisat mutaatiot heikensivät mammuttikannan elinvoimaisuutta.

PLOS Genetics -lehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan mutaatiot riistivät mammuteilta useita hajuaistiin erikoistuneita reseptoreita. Toiset mutaatiot taas hankaloittivat virtsaamista (ja siten myös reviirin merkitsemistä).

Tutkijat myös uskovat, että pari muuta mutaatiota harvensivat mammutin turkin.

Mutaatioiden piti näytellä huomattavaa roolia evoluutiossa, mutta tiede ei tunne yhtään objektiivisesti hyödyllistä mutaatiota.

Evolutionistit voivat väittää, että ”mahtavat virheet” vievät lajien kehitystä eteenpäin, mutta lähes kaikki mutaatiot heikentävät niin eläimiä kuin myös ihmisiä.

Mutaatiot eivät pysty lisäämään eliön geneettistä informaatiota. Ne voivat vain vähentää sitä. Seurauksena on menetettyjä ominaisuuksia, elimiä tai kykyjä.

Myös mammutin luusta on löydetty pehmeitä kudoksia. Tämä viittaa siihen, että vanhimmat mammutit eivät olleet niin vanhoja kuin kuvitellaan.

Lähde:

Price, Michael. 2017. The last, lonely woolly mammoths faced a 'genomic meltdown'.Science (2.3.).

Evoluutiolta loppuu aika: uuden löydön mukaan maapallon elämä alkoi liki alussa

Uusi tutkimus ei jätä aikaa evoluutiolle. Kuva: Robert Embley/NOAA Pacific Marine Environmental Laboratory, public domain.




Joel Kontinen

Elämän synty on aiheena tiedejulkaisujen kestosuosikki. Yleensä jokainen uusi löytö kumoaa aina edellisen, ja niin peli pääsee taas jatkumaan.

Evoluution mukaan elämän piti kehittyä pikkuhiljaa vuosimiljoonien saatossa, mutta monet löydöt kertovat jostain muusta.

Äskettäin Nature julkaisi tutkimuksen Pohjois-Kanadasta löytyneistä rautapitoisista kallioista.

Matthew Dodd (University College London) kollegoineen uskoo löytäneensä niistä mikroskooppisen hienoja rakenteita, joita myös stromatoliitit tekevät.

Stromatoliitit ovat syanobakteerien rakentamia kupumaisia muodostelmia.

Syanobakteerit ovat kaikkea muuta kuin yksinkertaisia. Niissä on esimerkiksi nanotason suunnittelusta kertovia tylakoideja eli energiaa kerääviä elimiä, DNA:ta ja ribosomeja.

Doddin ja kollegoiden löytöjen oletettu ikä – 3,75 – 4,29 miljardia vuotta – saa ainakin niiden löytäjät innostumaan.

Mutta jos ne olisivat niin vanhoja, evoluutiolle ei juuri jäisi aikaa.

Evoluution pulmat eivät loppuisi vielä siihen. Jo bakteeri on niin mutkikas, että evoluutio ei pysty sitä muuttamaan ei-bakteeriksi, ja pienin mahdollinen solu on rakenteeltaan yllättävän monimutkainen.

Lähde:

Barras, Colin. 2017. Traces in rock may be the oldest evidence of life on Earth ever. New Scientist (1.3.).