Joel Kontinen
Aamulehti julkaisi sunnuntaina kuuden sivun reportaasin Karhun kansa -nimisestä uuspakanallisesta yhteisöstä, josta viime joulukuussa tuli ensimmäinen virallisesti hyväksytty (rekisteröity) selvästi pakanallinen uskontokunta Suomessa.
Lehti yrittää selvittää, mikä uuspakanuudessa viehättää. Jutussa haastatellut yhteisön jäsenet pitivät kristinuskoa liian lakihenkisenä, mutta he eivät olleet valmiita omaksumaan ateismia.
Karhun kansa näyttää olevan paluu jonkinasteiseen animismiin, jossa elämää ja henkiä nähdään puissa, kivissä ja kannoissa ja oikeastaan kaikkialla. Voinemme nähdä siinä ikivanhaa luonnon palvontaa.
Vaikka monet arvostavat tiedettä suuresti, luonnon palvonta ei ole kadonnut mihinkään. Äiti Maa on usein syrjäyttänyt Isä Jumalan ihmisten ajattelussa.
Sääntöjä ei tässä uskonnossa ole, joten jokainen saa palvoa luontoa niin kuin itse haluaa. Tämä houkuttelee monia. He haluavat itse laatia omat moraalisääntönsä. Pohjimmiltaan se on kuitenkin itsepetosta.
Uuspakanuutta ei voida pitää rationaalisena uskontona, ja se eroaa myös siltä osin kristinuskosta.
Kristinusko on historiaan tiukasti ankkuroitu uskonto. Historiantutkimus ja arkeologia ovat todentaneet monia sen pääväitteistä. Uususkonnot eivät sen sijaan pyrikään totuuteen.
Suomalaisiin muinaisuskomuksiin perustuva uskonto viehättää samasta syystä kuin jälleensyntymistä opettavat idän ideologiat.
Rukouksiin suomalaiset muinaisjumalat eivät kykene vastaamaan.
Lähde:
Karhunkorpi, Marjaana. 2014. Malja teille, esi-isät. Aamulehti 16.3. Sunnuntai 10–15.
Tekstit
