Joel Kontinen
Radiohiiliajoitus ei ehkä ole niin tarkka kuin meille opetettiin. 1940-luvun lopulla keksitty ja siitä lähtien parannettu radiokarbonaattimenetelmä on laajasti käytössä esimerkiksi arkeologisten esineiden iän määrityksessä.
"Jos tutkittava aines on orgaanista ja vanhaa - jopa 50 000 vuoden ikäistä – sen ikä voidaan määrittää radiohiilellä", kertoi taiteen ja tieteen korkeakoulun klassisen arkeologian professori Sturt Manning.
Manning on uuden tutkimuksen ensisijainen kirjoittaja, joka korostaa ajoitustekniikan parannuksen tarvetta. Hänen tutkimuksensa, julkaistu 18. maaliskuuta lehdessä Science Advances, on merkityksellistä Välimeren historian ja esihistorian tärkeimpien ajankohtien ymmärtämiseksi, mukaan lukien Tutankhamonin hauta ja kiistanalainen, mutta merkittävä tulivuorenpurkaus Kreikan Santorinin saarella.
Radiohiilellä mitataan hiili-14:n hajoamista. Hiili-14 on epävakaa hiilen isotooppi, joka on syntynyt kosmisessa säteilyssä ja jota löytyy kaikista orgaanisista aineista. Kosminen säteily ei kuitenkaan ole tasaista. Kosmisen säteilyn heilahtelujen huomioon ottamiseksi maan ilmakehässä tunnettujen tuhansia vuosia vanhojen puiden radiohiilipitoisuus mitattiin taaksepäin 1900-luvulle asti.
Puunrenkaassa kalibroitua hiilivetyä aloitettiin laajasti käyttää 50 vuotta sitten. Vakiokalibrointikäyrä otettiin käyttöön vuonna 1986, ja sitä päivitetään muutaman vuoden välein, kun tietoja on saatu lisää.
Yksi pohjoisen pallonpuoliskon kalibrointikäyrä on muodostanut perustan Euroopassa ja Välimerellä radiohiiliajoitukselle viiden vuosikymmenen ajan, asettaen aikataulun esihistorialle", Manning ja avustajat kirjoittavat. "Mittaustarkkuuden lisääntyessä on kuitenkin lisääntynyttä näyttöä pienistä mutta merkittävistä alueellisista (osittain kasvukauden) hajonnoista saman vuoden radiohiilipitoisuuksissa."
Manning ja avustajat kyseenalaistavat tutkimuksessaan yhden kalibrointikäyrän käyttöä koko pohjoisella pallonpuoliskolla. Käyttämällä vain yhden laboratorion keräämiä tietoja laboratorioiden välisen vaihtelun hallitsemiseksi, he vertasivat Pohjois-Euroopan (Saksa) ja Välimeren (Turkin keskiosa) radikaalihiilitietoja 2. ja 1. vuosituhannella B.C. He havaitsivat, että Välimeren radiohiilipitoisuuksissa on joitain pieniä, mutta kriittisiä vaihteluvälejä. Kahden muun hiilidioksidilaboratorion tiedot näytteistä Keski-Italiasta ja Pohjois-Turkista olivat pysyviä.
Kasvukausilla on tutkimuksen mukaan merkitystä. Radiohiilipitoisuus maapallolla vaihtelee vuodenajan mukaan; se on talvella matala ja kesällä korkea, Manning sanoi. Puun renkaassa oleva hiili heijastaa sitä, kun puu fotosyntetisoituu ja siten hiili poistuu ilmakehästä.
"Pohjois-Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa puu tekee tämän huhtikuusta syyskuuhun. Mutta puu Jordaniassa tai Israelissa tekee lokakuusta huhtikuuhun - melkein päinvastaisena vuodenaikana ”, hän sanoi.
Nämä vaihtelut, vaikkakin pienet, voivat vaikuttaa esihistorian ajoitukseen jopa muutamalla vuosikymmenellä, tutkimuksen lopussa sanotaan.
Tutkimus rahoitettiin osittain National Science Foundationin ja Kanadan yhteiskuntatieteiden ja humanististen tutkimusneuvostojen avustuksilla.
Radiohiiliajoituksessa on myös puutteita. sekulaarit tiedemiehet eivät ole ottaneet huomioon Nooan ajan vedenpaisumusta. Äskettäin on löytynyt radiohiiltä esimerkiksi timanteista ja dinosauruksista , joissa sitä ei tulisi olla.
Lähde:
Blackwood, Kate. 2020. Fine-tuning radiocarbon dating could ‘rewrite’ ancient events Cornell Edu 18 March.
Tekstit
