“Meidän tulee alkaa puhua synnistä ja vanhurskaudesta”, New York Timesin kolumnisti David Brooks sanoo

Jeesus antoi meille esimerkin nöyryydestä.


Joel Kontinen

New York Timesin kolumnisti David Brooks käsittelee uudessa kirjassaan The Road to Character (Random House, 2015) nöyryyden olemusta ja tulee samalla pohtineeksi, mitä sille on tapahtunut.

Narsismi kukoistaa sosiaalisen median sävyttämässä maailmassamme. Monet pitävät itseään ihmeellisenä, ja harva enää ajattelee, että hän voisi olla syntinen.

Ihmiset ovat ulkoistaneet synnin. Monen mielestä pahuus on yhteiskunnan rakenteissa, joissa se ilmenee esimerkiksi rasismina ja sortona.

Kun ihmiset kadottavat tietoisuuden siitä, että synti on todellista ja ajattelevat sen sijaan, että he ovat pohjimmiltaan melko ihmeellisiä, he häviävät kamppailun, jossa he olisivat voineet kasvattaa luonteenlujuutta.

Luonteen lujuus kasvaa vain voittamalla oman heikkoutensa. Tätä ei moni aikamme liberaali (eikä välttämättä konservatiivikaan) halua tehdä.

Monet menneen ajan suurmiehet ja -naiset joutuivat kamppailemaan voittaakseen heikkoutensa. Brooks mainitsee Dwight Eisenhowerin, jonka täytyi suitsia kiivasta luonnettaan.

Vaikka Brooks on taustaltaan juutalainen, hänen tekstinsä kuulostaa paikoin Jeesuksen opetuksilta:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt." (Matt. 11: 28–30).

Ja apostoli Paavali kuvaa Kristuksen mieltä näin:

”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti.” (Fil 2:6–11).

Näiden kahden jakson avainkäsite on nöyryys.

Se on ominaisuus, jota harvemmin näkyy Facebookissa tai Twitterissä.



Lähde:

Haanen, Jeff. 2015. David Brooks: We Need to Start Talking about Sin and Righteousness Again. Christianity Today (13.5.).

Solukalvo ei synny ilman älykästä vuorovaikutusta

Solukalvo. Kuva: Mariana Ruiz, Wikipedia.




Joel Kontinen


Solumme viestivät älykkäästi keskenään ja osaavat korjata virheitä.

Solun moniin nanotehtaisiin verrattuna solukalvo on muodoltaan verrattain yksinkertainen. Mutta ilman sitä kukaan meistä ei olisi täällä ihmettelemässä, miten nerokkaasti meidät on tehty.

Biokemisti Michael Denton sanoo, että solukalvo ei yleisyydestään huolimatta synny mihin tahansa (esimerkiksi etaaniin) tai miten tahansa.

Geenit eivät anna solukalvolle sen muotoa, vaan hydrofobinen (vettä hylkivä) vuorovaikutus muovaa sen lipideistä (rasva-aineista) liukenemattomia rypäitä.

Solukalvon synty edellyttää älykästä vuorovaikutusta. Aineen ja aineen ominaisuuksien lisäksi sen syntyyn tarvitaan siis myös ulkoista fyysistä tekijää.

Mitä enemmän saamme tietää soluista, sitä ilmeisemmäksi käy, että sokeat darvinistiset prosessit eivät ole muovanneet meitä, vaan meidät on tehty ihmeellisesti.


Lähde:

Denton, Michael. 2015. Aristotle Rediscovered: What Exactly Is the "Mechanism" for Intelligent Design? Evolution News & Views (21.4.).

Luonnonpalvojan uudet kuolemansynnit

Moni kuvittelee, että Maa on hänen äitinsä. Kuva: Dan Lietha, Answers in Genesis.



Joel Kontinen

Moni nykyaikainen luonnonpalvoja uskoo, että maa on hänen äitinsä ja apinamies hänen isänsä. Tämä johtaa vaivihkaa siihen, että myös moraalia täytyy muuttaa.

Mäntän Serlachiuksen Göstä -museossa on esitelty aikamme käsityksiä kuolemansynneistä, joita Aamulehti luonnehti superpaheiksi.

Uudet kuolemansynnit ovat yksinäisyys, lapsuuden loppu, eläinrääkkäys, köyhyys, nationalismi, vapaudenriisto ja ympäristötuho. Vihreä ideologia vilahtaa tai jopa paistaa näiden paheiden takaa.

Se on monilta osin rappeutunut luonnon palvonnaksi.

Mutta meidän tulisi muistaa, että Äiti Maa tai Isä Apinamies ei voi säätää meille absoluuttisia lakeja, koska molemmat ovat satuolentoja.

Vaikka moni on kääntänyt selkänsä kristinuskon Jumalalle, ihmiset eivät siitä huolimatta ole tyytyväisiä. He etsivät vastauksia esimerkiksi luonnon palvonnasta tai muista muinaisuskonnoista.

Vastaus löytyy vain ja yksinomaan Kristuksen ristin juurelta. Niin kuin rokkipappi Tarvo Laakso laulaa:

"Krusifiksin juurella palan halusta / tehdä jälleen parannuksen
krusifiksin juurella alan alusta / alla suuren armahduksen." (Krusifiksi juurella (1981)


Lähde:

Iso-Ettala, Sirkka. 2014. Kaksin verroin syntistä menoa Mäntässä. Aamulehti 11.10. B12–13.

Puuttuva rengas ja kaukainen serkku löytyi meren syvyyksistä?

Evolutionistit ovat taas kerran panneet toivonsa syvänmeren savuttajiin. Kuva: U.S. National Oceanic and Atmospheric Administration.




Joel Kontinen

Evoluution maailmankuva on täynnä ylittämättömiä esteitä. Esimerkiksi elämän syntyyn ei ole keksitty ainuttakaan varteenotettavaa selitystä.

Proteiinien aminohapot ovat kaikki vasenkätisiä, kun taas DNA:n ja RNA:n sokerit ovat oikeakätisiä. Luonnossa syntyy vain raseemisia seoksia eli rasemaatteja, joista ei voi rakentaa elämän palikoita.

Louis Pasteur, joka uskoi Raamattuun, selvitti ensimmäisenä rasemaatin ominaisuuksia. Hän myös osoitti kokeellisesti, että elämä ei voi syntyä elottomasta.

Ja mahdottoman alun jälkeen ongelmat eivät häivy taivaan tuuliin – tai edes meren syvyyksiin.

Mutta aina välillä joku keksii jonkin potentiaalisen ratkaisun, joka enemmin tai myöhemmin taas hylätään, kun huomataan, että se ei toimi.

Nature julkaisi keskiviikkona tutkimuksen, jonka pääosaa esittää Lokiarchaeota-niminen yksisoluinen meren pohjassa viihtyvä organismi.

Populaarimedia on jo ehtinyt leimata sen puuttuvaksi renkaaksi. Villeimmissä spekulaatioissa se on kadonnut serkkumme, joka ei ollut yhtä fiksu kuin meidän esi-isämme ja jäi siksi miljardeiksi vuosiksi meren syvyyksiin.

Lokiarchaeota ei ole eukaryootti eli aitotumallinen olio, mutta tutkijat uskovat näkevänsä siinä eukaryoottille ominaisia piirteitä.

Mutta jälleen kerran naturalistiset /materiaaliset tulkinnat synnyttävät villejä spekulaatioita. Monilta unohtuu, että ’olisi voinut kehittyä’ ei ole sama kuin ’kehittyi’.

Tiede osoittaa vakuuttavasti, että elämä ei synny eikä kehity sattumalta. Ehkä tutkijoiden pitäisi lakata levittämästä villejä spekulaatioita ja tutkia, mikä tieteellisesti on edes teoriassa mahdollista.

Tämä voi edellyttää paluuta Genesiksen maailmankuvaan – ja arvomaailmaan.

Lähde:

Feltman, Rachel. 2015. Newly discovered ‘missing link’ shows how humans could evolve from single-celled organisms. The Washington Post. (6.5).

Muurahaisen kemiallisen sodankäynnin strategia haastaa uskon vuosimiljooniin

Lehdenleikkaajamuurahainen. Kuva: Grey Wulf, Flickr (Creative Commons).




Joel Kontinen

Naturalistinen usko vuosimiljooniin synnyttää ongelmia, joita on vaikea tai joskus jopa mahdotonta ratkaista loogisesti.

Proceedings of the Royal Society B julkaisi äskettäin tutkimuksen lehdenleikkaajamuurahaisista, jotka jakavat elinympäristönsä monien sienten kanssa.

Osa sienistä tuottaa muurahaisille ravinteita, kun taas osa, esimerkiksi Escovopsis, on vahingollisia.

Muurahaiset ovat oppineet säilymään terveinä näin vaarallisissa oloissa. Kun ne kohtaavat tuholaissienen, ne erittävät fenyylietikkahappoa, joka tappaa sienen.

Näyttää siltä, että jotkin lehdenleikkaajamuurahaiset ovat erikoistuneet tällaiseen kemialliseen sodankäyntiin. Näin muurahaiset ovat pysyneet terveinä eivätkä ole sairastuneet sienien levittämiin tappaviin tauteihin.

Evolutionistit ihmettelevät, miten muurahaiset ovat voineet käyttää samaa strategiaa ”miljoonia vuosia” tuhoutumatta itse. Heidän parhaat selityksensä ovat vain satuilua.

Sokeat darvinistiset prosessit eivät voi auttaa muurahaista, mutta Genesis kertoo Jumalasta, joka loi kaiken.

Eläinkunta on täynnä nerokkaita ratkaisuja, jotka osoittavat, että Hän ei hutiloinut vaan teki eläimet älykkäiksi. Esimerkiksi gekkon jalat, punarinnan kvanttiteknologia ja kolibrien uskomattomat kyvyt kertovat luomisesta.

Lähde:

Shultz, David. 2015. Leafcutter ants use chemical warfare to keep fungus at bay. Science (28.4.).

Kun tiede tappaa: Ignaz Semmelweis, ideologia ja tieteen ahdasmielisyys

Jenő Doby (1860): Ignaz Semmelweis. Kuva Wikipediasta.



Joel Kontinen

Monesti tiedemiehet pitävät kynsin hampain kiinni vanhoista käsityksistään, vaikka uutta tutkittua tietoa olisi vapaasti saatavilla. Esimerkiksi Michael Crichton varoitti tällaisesta kritiikin puutteesta.

Luutuneet käsitykset voivat pahimmillaan tappaa.

1800-luvun alkupuolella synnyttäminen oli monesti hengenvaarallista, ainakin Wienin klinikassa, jossa lääkäriharjoittelijat tutkivat äidit sen jälkeen, kun he olivat tehneet ruumiinavauksia.

Sitten lääkäri Ignaz Semmelweis (1818–1865) laittoi harjoittelijat pesemään kätensä klooriliuoksella ennen kuin heidät päästettiin synnytyssaliin.

Äitien kuolleisuus väheni 90 prosenttia.

Lääkärikollegat eivät kuitenkaan pitäneet siitä, että Semmelweis rikkoi vakiintunutta tapaa, ja he syrjivät häntä.

Myöhemmin Raamattuun uskovat tieteen uranuurtajat Louis Pasteur ja Joseph Lister vahvistivat omilla tutkimuksillaan, että Semmelweis oli ollut oikeassa.

Mutta onko tiedeyhteisö nykyään yhtään sen avoimempi uusille tuulille?

Meidän aikanamme konsensustiede tiesi kertoa, että meissä on surkastumia ja että suurin osa perimästämme on roskaa, jota ei edes kannattanut tutkia.

Kunnes tutkijat huomasivat olleensa väärässä.

Tutkijat voivat nykyäänkin vartioida reviirejään mustasukkaisesti – ja estää tieteen kehitystä – pitämällä kiinni darvinismista ammentavista ideoista, jotka on rakennettu hiekalle eivätkä kestä kriittistä tarkastelua.

Pommikiitäjäinen on osoitus nerokkaasta suunnittelusta

Pommikiitäjäinen (Brachinus crepitans). Kuva: Peter Halasz, Wikipedia Commons.



Joel Kontinen

Evoluution sokea kelloseppä (eli luonnonvalinta) ei pysty ennakoimaan tulevaisuutta. Darvinismi ei siten kykene selittämään joidenkin eläinten kehitystä. Miten esimerkiksi käpytikka on oletettujen vuosimiljoonien saatossa saanut iskunvaimentimen, jota ilman se ei voisi nakutella puista pikkuötököitä?

Ehkä vielä pahempi painajainen on pommikiitäjäinen (Brachinus crepitans), josta Science julkaisi äskettäin tutkimuksen. Tutkijat läpivalaisivat tämän vajaan kymmenen millimetrin pituisen kovakuoriaisen voidakseen selvittää, miten se käy ahdistajiensa kimppuun.

Pommikiitäjäinen suuntaa tulikuumaa (100°C) hydrokinonin ja vetyperoksidin sekoitusta saalistajaa kohti, joka yleensä katsoo parhaaksi perääntyä. Kiitäjäinen ei itse kärsi tästä lainkaan.

Evolutionistit ovat yrittäneet pähkäillä, miten tällainen mekanismi olisi voinut syntyä asteittain, mutta he eivät ole keksineet yhtään uskottavaa ratkaisua. Saalistajat olisivat ”vuosimiljoonien” kuluessa ehtineet popsia nämä pikkuötökät sukupuuttoon, ja muutama kokeilunhaluinen pommikiitäjäinen olisi hyvinkin voinut taistelun tuoksinassa käräyttää takamuksensa (ne ampuvat saalistajiaan peräpäästään).

Pieni kovakuoriainen osaa sekoittaa eri kammioissa olevia kemikaaleja ja muodostaa niistä räjähtävän seoksen, joka pitää muurahaiset, hämähäkit ja sammakot loitolla. Tutkijat toivovat voivansa hyödyntää tällaista mekanismia lisätäkseen polttomoottorin polttoainesuuttimen tehoa.

Hainevien, kissan viiksien, luuston voitelujärjestelmän ja gekkon jalan tavoin myös pommikiitäjäisen salainen ase on tehokkaampi kuin insinöörien tuote.

Genesiksessä kuvailtu luominen on näiden nerokkaiden ratkaisujen paras ja loogisin selitys.

Lähde:

DeMarco, Emily. 2015. Uncovering the secrets of a beetle’s explosive, chemical spray. Science (30.4.).