Joel Kontinen
Monesti tiedemiehet pitävät kynsin hampain kiinni vanhoista käsityksistään, vaikka uutta tutkittua tietoa olisi vapaasti saatavilla. Esimerkiksi Michael Crichton varoitti tällaisesta kritiikin puutteesta.
Luutuneet käsitykset voivat pahimmillaan tappaa.
1800-luvun alkupuolella synnyttäminen oli monesti hengenvaarallista, ainakin Wienin klinikassa, jossa lääkäriharjoittelijat tutkivat äidit sen jälkeen, kun he olivat tehneet ruumiinavauksia.
Sitten lääkäri Ignaz Semmelweis (1818–1865) laittoi harjoittelijat pesemään kätensä klooriliuoksella ennen kuin heidät päästettiin synnytyssaliin.
Äitien kuolleisuus väheni 90 prosenttia.
Lääkärikollegat eivät kuitenkaan pitäneet siitä, että Semmelweis rikkoi vakiintunutta tapaa, ja he syrjivät häntä.
Myöhemmin Raamattuun uskovat tieteen uranuurtajat Louis Pasteur ja Joseph Lister vahvistivat omilla tutkimuksillaan, että Semmelweis oli ollut oikeassa.
Mutta onko tiedeyhteisö nykyään yhtään sen avoimempi uusille tuulille?
Meidän aikanamme konsensustiede tiesi kertoa, että meissä on surkastumia ja että suurin osa perimästämme on roskaa, jota ei edes kannattanut tutkia.
Kunnes tutkijat huomasivat olleensa väärässä.
Tutkijat voivat nykyäänkin vartioida reviirejään mustasukkaisesti – ja estää tieteen kehitystä – pitämällä kiinni darvinismista ammentavista ideoista, jotka on rakennettu hiekalle eivätkä kestä kriittistä tarkastelua.
Tekstit
