Isoäiti Lucy putosi puusta, tuore tutkimus kertoo

Näillä jaloilla ei ehkä olisi kannattanut kiipeillä puussa.





Joel Kontinen

Isoäitien ei ehkä pitäisi kiipeillä puissa. Tuore Naturessa toistaiseksi vain verkossa julkaistu tutkimus viittaa siihen, että Lucy (Australopithecus afarensis) putosi kenties 12 metrin korkeudelta, mursi siinä hötäkässä ainakin yhden kylkiluun ja muita luita sekä kuoli vammoihinsa.

Lucy ei siis aina viihtynyt maassa.

Professori John Kappelman (University of Texas, Austin) tutki kollegoineen oletetun isoäitimme jäämistöä, kun ne olivat USA:n kiertueella vuonna 2008. Vammat kävivät tuolloin ilmi tietokonekerroskuvauksesta eli CT-kuvauksesta, mutta tulokset julkaistiin vasta nyt.

Myös muutamat muut tutkijat ovat ehdottaneet, että Lucy eli puussa. Esimerkiksi Will Harcourt-Smith (American Museum of Natural History) sanoo, että vaikka A. afarensiksen jalkaholvi olisikin ollut hieman kaareva, sen sormet ja varpaat olivat apinamaisen kaarevat.

Oppikirjat ja luonnontieteen museot ovat kuvailleet Lucyn jalkoja suuriksi, koska isoäitimme on vain ”0,4 miljoonaa vuotta” nuorempi kuin Laetolin kuuluisat jalanjäljet.

Lucy pääsee tuostakin otsikoihin. Viime vuonna Google juhli isoäitiämme, Obama kävi häntä moikkaamassa ja tutkijat kertoivat, että yksi Lucyn nikamista kuuluikin paviaanille.

Naturen tutkimus viittaa siis siihen, että Lucy eli monen muun apinan tavoin puussa.


Lähteet:

Kappelman, John et al. 2016. Perimortem fractures in Lucy suggest mortality from fall out of tall tree. Nature (29.8.).

Webb, Jonathan. 2016. Early human ancestor Lucy 'died falling out of a tree'. BBC News (29.8.).

USA:n transhumanisti presidenttiehdokas Zoltan Istvan kampanjoi ikuisen elämän puolesta, ainakin omien sanojensa mukaan

Kuolema muistuttaa meitä synnin seurauksista kaikkialla maailmassa.




Joel Kontinen

New Scientist tuskin pyytäisi Donald Trumpia esittelemään ohjelmajulistustaan lukijoilleen.

Mutta kun marraskuun USA:n presidenttivaaleissa on ehdokkaana myös transhumanisti, lehti antaa hänelle auliisti palstatilaa.

Zoltan Istvan on USA:n transhumanistisen puolueen ehdokas. Hän haluaa vapauttaa ihmiskunnan biologian kahleista ja tehdä meistä jonkinlaisia jumalia.

Hänen visiossaan kuolema joutuu vähitellen astumaan syrjään, kun ihmisistä tulee osittain koneita.

Istvanin ohjelmajulistus muistuttaa jossain määrin tieteisuskosta vaikutteita ammentavan professori Yuval Noah Hararin näkemyksiä. Molemmat tunnustavat keinoälyn (AI = artificial intelligence) mahdin, eivätkä kavahda sitä yhtä paljon kuin esimerkiksi Stephen Hawking.

Transhumananismissa on selvästi uskonnollisia piirteitä. Voitaneen sanoa, että transhumanismit ovat aitoja tieteisuskovia eli skientesteja.

Kaikki tieteisuskovat eivät ole transhumanisteja, mutta kaikki transhumanistit ovat tieteisuskovia. Messiaana heillä on Kristuksen sijasta ihmisen kehittämä huipputeknologia. Tiede on heidän vapahtajansa, jolla he pyrkivät vapautumaan syntiinlankeemuksen seurauksista.

Istvanin ideologiassa ihminen ohjaa omaa evoluutiotaan biologisesta olennosta koneen ja elävän olennon yhdistelmäksi. Taustalla kummittelee darvinistisen evoluution lisäksi myös tieteiskirjallisuus (science fiction) supersankareineen.

Zoltanin ikuisessa elämässä ei ole sijaa uudelle Jerusalemille, Jeesukselle eikä todelliselle pelastuksen toivolle.

Lähde:

Istvan, Zoltan. 2016. Meet the US presidential candidate campaigning for immortality. New Scientist (18.8.).

“Me olemme tulevaisuuden jumalia”: Yuval Noah Hararin darvinistis-buddhalainen dystopia

Professori Harari leipoo meistä jumalia, mutta kaikkivaltiaita emme ole.



Joel Kontinen

Professori Yuval Noah Harari on tottunut keikuttelemaan veneitä. Kirjassaan Sapiens: Ihmisen lyhyt historia hän sanoo, että ihminen saavutti asemansa kuvittelemalla asioita, joita ei oikeasti ole olemassa.

Hararin mukaan uskonnot, lait ja ideologiat tekivät ihmisestä maapallon valtiaan.

Uudessa kirjassaan Homo Deus: A Brief History of Tomorrow Harari astuu jokusen askeleen eteenpäin valitsemallaan reitillä, jossa hän näkee ihmisen vain yhtenä lajina muiden joukossa.

Sekoittamalla buddhalaisuutta ja tieteisuskoa hän ei ehkä johda meitä aivan nirvanaan vaan aluksi jonkinlaiseen utopiaan, jossa ihmisestä on tullut luoja.

Myös moni muu sekularisti haluaisi tehdä meistä jumalia.

Mutta ihmisen kehittämät algoritmit alkavat hyvin pian uhata hänen asemaansa, ja ennen pitkää käärme luikertelee tieteisuskon paratiisiin.

Ihminen on syrjäyttänyt Jumalan ja täyttänyt tyhjiön omalla tahdollaan. Hän on luonut teknologiaa, joka algoritmeillään mittaa kaikkea, mitä teemme.

Luonnonvalinnan ohjaamassa teknisessä kehityksessä yksilöllisyys kuolee ja sen tilalle tulee uskonto, jota voitaneen kutsua dataismiksi.

Darvinistisesta luonnon palvonnasta ei ole kovin suuri harppaus tieteisuskoon.

Algoritmit oli tarkoitettu rengeiksi, mutta niistä onkin tullut isäntiä, jotka tietävät meistä enemmän kuin me itse, ja näin utopia on vaihtunut dystopiaksi.

Hararin skenaario jää toivottomaksi, koska se perustuu myyttiin ja koska tieteisusko ei pysty pelastamaan meitä itseltämme.

Toisin kuin moni toivoisi, teknologia ei kykene tekemään tyhjiksi synnin seurauksia.

Monien muiden Darwinin inspiroimien tulevaisuuden näkymien tavoin myös Hararin versio on synkkä. Hänen maailmastaan puuttuu aito toivo, jonka vain kristinusko voi antaa.

Lähde:

Kane, Pat. 2016. We are gods of the future – but what will we do? New Scientist (24.8.).

Pingviinien puolen vuoden ultramaraton kertoo älykkäästä suunnittelusta

Taidan lähteä kohta uimaan – puoleksi vuodeksi. Kuva: Samuel Blanc, Creative Commons (CC BY-SA 3.0).





Joel Kontinen

Kestävyyslajit (esimerkiksi maraton, triathlon ja ultrajuoksu) kertovat ihmisten piilevistä voimavaroista.

Ne myös viittaavat ihmisten ainutlaatuisuuteen. Isot apinat eivät menestyisi kestävyyslajeissa.

Mutta mitä sanoisimme pienen kalliotöyhtöpingviinin vuosittaisesta urakasta?

Uusiseelantilaiset tutkijat huomasivat, että pingviinit uivat 15 000 kilometriä puoli vuotta kestävällä urakallaan, jonka lähtöpaikkana on Campbellinsaaret.

Useimmat linnut muuttavat lentäen. Pingviinit tekevät sen uiden. Evoluution mukaan pingviinin siivet kehittyivät alun perin lentämistä varten, mutta nyt se käyttää niitä uimiseen.

Mutta myös evolutionisti voi myöntää, että nanotasolla pingviinien siipien väritys kertoo suunnittelusta.

Höyhenet ovat muutenkin osoitus nerokkaasta suunnittelusta.

Pingviineillä on muitakin ällistyttäviä piirteitä. Joidenkin pingviinien luontainen pakkasneste auttaa niitä uimaan jäisessä vedessä.

Lintujen muutto on vahva todiste evoluutiota vastaan:

· 12 gramman painoinen viirukerttuli (Dendroica striata) lentää kolmessa päivässä välilaskutta 2 730 kilometriä.

· Nokiliitäjä (Puffinus griseus) muuttaa joka vuosi 14 000 kilometrin matkan – Falklandinsaarilta, Tulimaasta tai Uudesta-Seelannista Norjaan – ja sitten vielä takaisin.

· Kuningasfregatti (Fregata minor) lensi 55 000 kilometriä 185 vuorokaudessa.

Kalliotöyhtöpingviini tekee sen, minkä muuttolintu tekee, eli muuttaa. Mutta se tekee sen uiden.

Lähde:

BBC news. 2016. NZ scientists track penguins' marathon winter travels (12.8.).

Auringonpurkaukset voivat sekoittaa radiohiiliajoituksia, tuore tutkimus kertoo

Auringonpurkaukset ovat saattaneet lisätä näiden puiden C-14 -pitoisuutta.




Joel Kontinen


Radiohiiliajoitus ei ole aivan niin luotettava kuin mitä moni luulee. Tämä käy ilmi tuoreesta Oxfordin yliopiston tutkimuksesta, jonka Proceedings of the Royal Society A julkaisi.

C-14:ää ei kerry täysin tasaisesti esimerkiksi puuhun, vaan kuten Michael Dee Oxfordin yliopistosta sanoo, tulivuorten ja merten hiilidioksidipäästöjen lisäksi myös auringonpurkaukset voivat vaikuttaa ilmakehän radiohiilen (C-14) määrään. Ja ilmakehästä sitä leviää puihin.

Tutkijat ovat ennenkin epäilleet, että auringonpurkaukset voivat kiihdyttää radioaktiivisten aineiden hajoamista.

He joutuvat nyt kalibroimaan radiohiililukemia turvautumalla puiden vuosirenkaisiin.

He uskovat, että vuosien 775 ja 994 jKr. auringonpurkaukset näkyvät tuolloin kasvaneissa puissa.

Ongelmaa mutkistaa se, että toisinaan vuodessa voi muodostua useampi kuin yksi rengas. Lisäksi tutkijat eivät välttämättä pysty tunnistamaan yksittäisiä vuosirenkaita vaan ainoastaan niiden rykelmiä.

On selvää, että radiohiiliajoituksessa on suuria puutteita, koska C-14:ää on mitattu yli ”100 miljoonaa vuotta” vanhoista dinosauruksen luista.

Sitä on löydetty myös jopa timanteista, joissa sitä ei missään tapauksessa pitäisi olla, jos ne olisivat miljardeja vuosia vanhoja niin kuin uskotaan.

Vuosirenkaat eivät siis voi kumota Genesiksen tai edes vedenpaisumuksen historiallisuutta.

Ajoitusmenetelmissä on muitakin pulmia. Aiemmin tänä vuonna tutkijat kyseenalaistivat zirkoniajoituksen perusolettamuksen.

Harva tietää, millaisia olettamuksia radiometrisiin iänmääritysmenetelmiin liittyy.

Ajoitusmenetelmät voivat etenkin poikkeusoloissa antaa liian suuria lukuja.

Tämä tekee ajoituksesta varsinaisen arpapelin.

Lähde:

Phys.org. 2016. Tree-rings reveal secret clocks that could reset key dates across the ancient world. (16.8.).

RNA-maailma ei ratkaise elämän synnyn ongelmaa

Vasarahain ribotsyymi ei ole kovinkaan yksinkertainen. Kuva: William G. Scott, Creative Commons (CC BY-SA 3.0).




Joel Kontinen

Tutkijoiden muisti voi toisinaan olla lyhyt. Viime vuonna saimme kuulla, että RNA-maailma ei pysty selittämään darvinistista muna vai kana -ongelmaa (eli sitä, että entsyymit valmistavat nukleiinihappoja, mutta entsyymit tarvitsevat siihen nukleiinihappojen geneettistä informaatiota), joten evolutionistit tunnustivat, että RNA kehittyi yhdessä proteiinien kanssa.

Aiemmin tänä vuonna uutisoitu minimaalinen solu osoitti, miten kaukana yksinkertaisesta elämä on.

Nyt Proceedings of the National Academy of Sciences (PNAS) julkaisi tutkimuksen, joka nostaa RNA-maailman haudasta.

Hyödyntämällä biokemian hienoimpia laitteita tutkijat pystyivät 25 vuoden jälkeen valmistamaan RNA-polymeraasin eli koneen, joka kopioi RNA:ta.

Sciencen artikkelissa kerrotaan, miksi RNA:sta kohistaan: Se pystyy ”DNA:n tavoin varastoimaan informaatiota ja proteiinien tavoin toimimaan katalyyttina nopeuttaakseen kemiallisia reaktioita.”

Riboosi (C5H10O5) on RNA:n rakennusaine, ja tämä on saanut monet evolutionistit innostumaan. Mutta siitä on vielä pitkä loikka ribosomiin, vain 20 nanometrin kokoiseen koneeseen, joka rakentaa proteiineja ja jota ilman meillä ei olisi elämää.

Nanometri on metrin miljardisosa, joten koolla se ei ole pilattu.

Vuonna 2009 kolme ribosomitutkijaa sai kemian Nobelin palkinnon. Yksi heistä oli Ada Yonath, joka sanoi: ”Ribosomin arkkitehtuuri on suunniteltu nerokkaasti.”

Elämän syntyä tutkiva kemisti Steven Benner myöntää, että uusi RNA-polymeraasi ei pysty ratkaisemaan RNA-maailman ongelmia, koska se ei kykene monistamaan itseään.

Tutkijat ovat toisin sanoen yhtä kaukana elämän synnyn ratkaisusta kuin mitä he olivat kymmenen tai jopa sata vuotta sitten.

Tämä on odotettua, koska jo Louis Pasteur osoitti kokeellisesti, että elämä ei synny spontaanisti.



Lähde:

Service, Robert F. 2016. A newly made RNA strand bolsters ideas about how life on Earth began. Science (15.8.).

Evoluution paleoliittinen kummajainen: verta ja jäänteitä proteiineista “250 000 vuotta vanhoissa” kivityökaluissa

Löytöpaikan lähellä on myös märkää vettä. Kuva: Ldud, Creative Commons (CC BY 3.0).




Joel Kontinen

Kanadalainen tutkijaryhmä on löytänyt Jordaniasta kivityökaluja, joissa on ”250 000 vuotta” vanhaa verta ja jäänteitä proteiineista.

Proteiinien säilymisestä on tullut todellinen darvinistinen ongelma.

Ne tuntuvat säilyvän aivan liian kauan.

Paleoantropologi April Nowell (University of Victoria) kollegoineen kaivoi kolmessa vuodessa esiin 10 000 käsikirvestä ja muuta työkalua. He uskovat niiden olleen peräisin ajalta, jolloin H. sapiens vielä vaelsi Afrikan savanneilla, ja uskaliaimmat vasta pohtivat, lähtisivätkö he käymään Euroopassa ja Aasiassa.

Tutkijat joutuvat taas myöntämään, että varhaiset ihmiset olivat paljon taitavampia kuin mitä he olivat kuvitelleet.

Ja nyt koulukirjojen tiedot ovat taas täysin vanhentuneita.

Työkaluihin takertuneet eläinten jäänteet kertovat, että he söivät hevosia, sarvikuonoja, nautoja ja ankkoja.

Veren ja proteiinien ei pitäisi säilyä satojatuhansia vuosia kuumassa autiomaassa. Olisi loogisempaa uskoa, että löydöt eivät ole niin vanhoja kuin mitä löytäjät uskovat. Radiometrinen iänmääritys kun on kaiken lisäksi melkoista arpapeliä.

Ihmiskunnan todellinen historia on luettavissa Genesiksestä.



Lähde:

University of Victoria. 2016. UVic-led archaeology team makes world-first discovery about early use of stone age tools. (8.8.).

Kävelevä kala ei auta evoluutiota: se kuivuisi maalla

Chaunax pictus. Kuva: NOAA, public domain.





Joel Kontinen

Viime viikkoina on verkossa kohistu syvällä meren pohjassa kävelevästä kalasta.

NOAA:n Okeanos Explorer -laivan pienoissukellusvene kuvasi tätä sammakkomaista pikkuruisilla jaloilla tepastelevaa eliötä jo vuosisadan alussa, mutta uusi video on nostanut sen taas otsikoihin.

Syvä meri on kiehtova maailma, jonka eliöt voivat näyttää joko jokseenkin tutuilta tai yllättävän kummallisilta. Ne ovat monesti häkellyttävän kauniita.

Darwin ei pysty niitä selittämään.

Genesiksestä tuttu lajiensa mukaan -periaate näkyy myös syvissä vesissä.

Evolutionistit uskovat, että kalat tai niitä muistuttavat vesieläimet astuivat kuivalle maalle yli kolmekymmentä eri kertaa. Mutta kukaan ei nyt väitä, että kohukala Chaunax pictus olisi evoluution kipeästi kaipaama välimuoto.

Se ei ole ainoa kala, joka harrastaa kävelyä meren pohjassa. Mutta sekään ei selviäisi hengissä kuivalla maalla.

Liejuryömijät (Oxudercinae) hengittävät ihollaan. Ne voivat elää vähän aikaa maalla, mutta niiden täytyy välillä palata veteen, jotta ne eivät kuivuisi.

Tästä koituu evoluution este. Kalat on luotu elämään vedessä. Ne eivät pärjäisi maalla.

Tästä huolimatta evolutionistit ovat olleet näkevinään kaloja, jotka pyrkivät pois vedestä.

Varsieväkala Latimeria chalumnaen piti kuolla sukuputtoon ”70 miljonaa vuotta” sitten, mutta se löydettiin elävänä Intian valtamerestä vuonna 1938. Sitten tuli Tiktaalik, mutta sillekin on käynyt köpelösti.

Kalat eivät pysty evoluution konstein nousemaan vedestä kuivalle maalle.

Lähde:

Raver, Grace. 2016. Scientists captured a video of a deep-sea fish with 'feet'. Tech Insider (12.5.).

Rappeutuminen: geenit katoavat ja evoluutio kulkee väärään suuntaan (tai jämähtää paikalleen)

Oikopleura dioica on tutkijoiden mukaan menettänyt useita geenejä. Kuva: Bas Kooijman, public domain.




Joel Kontinen

Jotkin eliöt ovat hukanneet osan geeneistään ja pysyttelevät silti elävien kirjoissa. Tämä on täysin vastoin oikeaoppista darvinismia, jossa evoluutio etenee geneettisen informaation lisääntyessä.

Nature Reviews Genetics julkaisi hiljattain Barcelonan yliopiston professorien Ricard Albalatin ja Cristian Cañestron tutkimuksen eliöistä, jotka ovat menettäneet geenejä.

Professori Cañestron mukaan geenin menetys saattaa olla reaktio äkillisestä ympäristön muutoksesta aiheutuvaan stressiin. Se voi myös johtaa lajiutumiseen, kun eliöt joutuvat uuteen ekologiseen lokeroon, erilleen entisistä lajitovereistaan.

Tutkimus nostaa esiin planktoni Oikopleura dioican, joka on menettänyt rutkasti geenejään. Se ei siitä huolimatta ole muuttunut toiseksi lajiksi vaan on sinnikkäästi pysytellyt O. dioicana.

Tutkimattomat ovat evoluution tiet.

Luomiseen uskovat tiedemiehet ovat jo pitkään osoittaneet, että eläinmaailma kertoo pikemminkin rappeutumisesta kuin kehityksestä. Alun hyvässä maailmassa kaikki oli täydellistä, mutta sitten synti toi mutaatiot maailmaan.

Niinpä jotkin eliöt ovat vuosien saatossa menettäneet ominaisuuksia tai kykyjä, joita niiden esi-isillä on ollut.

Luolassa elävät ravut, hämähäkkieläimet ja salamanterit ovat menettäneet näkökykynsä.

Yksi salamanterilaji on menettänyt keuhkonsa.

Strutsi, emu, kiivi ja hoatsin ovat menettäneet kyvyn lentää.

Väärään suuntaan kulkeva kehitys voi aiheuttaa paljon kärsimystä. Monet koirarodut on jalostettu sairaiksi. Ne ovat menettäneet liikaa geneettistä informaatiota.

Koirien jalostus kertoo darvinistisen evoluution mahdottomuudesta. Joskus ainoa lääke on risteyttää kaksi erirotuista koiraa keskenään.

Mutta evoluution mekanismit eivät eläinkuntaa paranna, edes planktonia.

Lähde:

Phys.org. 2016. Losing genes and surviving—when less is more in the evolution of life (17.6.).

Hiiva selittää kambrikauden räjähdyksen – mutta korkeintaan evolutionistin mielikuvituksessa

Hiiva saattaa kasvaa, mutta sillä tuskin voidaan selittää trilobiittien silmien nerokasta rakennetta. Kuvat: Marıa Rebolleda-Gomez et al. 2016, Creative Commons (CC BY-NC-ND 4.0).



Joel Kontinen

Kambrikauden räjähdys on edelleenkin evolutionistin päänsärky. Hän uskoo, että ”520 miljoonaa vuotta” sitten monisoluiset eläimet putkahtivat meriin tyhjästä.

Eliöt olivat kaikkea muuta kuin primitiivisiä. Esimerkiksi kummituseläimet Collinsium ciliosum ja Hallucigenia jaksavat ihmetyttää tutkijoita edelleenkin.

Kambrikautisten aivojen ei pitäisi säilyä meidän päiviimme, mutta niin on käynyt.

Tällaiset löydöt haastavat uskon vuosimiljooniin.

Tutkijat ovat löytäneet monenlaisia pehmeitä kudoksia ikivanhoista fossiileista.

Vain ihme voisi selittää niiden säilymisen, mutta sellaista ei naturalistisessa maailmassa pitäisi olla.

Monesti evoluutioselitykset kuulostavat magialta.

Äskettäin joukko tutkijoita teki kokeita monisoluisella hiivalla. He saivat osan klönteistä kasvamaan liki kymmenen kertaa niin suuriksi kuin muut solut. Ajan kuluessa pienet ja isot hiivaklöntit oppivat selviytymään eri nurkkauksissaan.

Tutkijat arvelevat, että samanlainen kehitys oli nähtävissä myös kambrikaudella – eri eliöt erikoistuvat menestymään erilaisissa ekologisissa lokeroissa.

Mutta hiivasta on valovuosien loikkaus kambrikauden räjähdykseen. Siihen pystyy vain darvinistinen mielikuvitus.


Lähde:

Holmes, Bob. 2016. Simple lab life makes an evolutionary leap in a few generations. New Scientist (10.8.).

Delfiinin muinaisen sukulaisen kaikuluotain upottaa valaiden evoluution

Jo muinaisella valaalla oli tällainen kaikuluotain. Kuva: Emoscopes, Creative Commons (CC BY-SA 2.5).



Joel Kontinen

Tuore Current Biology esittelee meille muinaisen delfiinin sukulaisen Echovenator sandersin (’kaikumetsästäjän’), joka jo hyödynsi kaikuluotainta saalistaessaan.

Tutkijat päättelivät tämän mitattuaan ja analysoituaan ”27 miljoonaa vuotta” vanhan fossiilin sisäkorvan kokoa ja rakennetta.

Löytö haastaa valaiden evoluution, koska nyt aikaa muutoksille jää hyvin vähän edes evoluutiovuosina.

Valaan oletettu evoluutio on muutenkin äärimmäisen ongelmallista.

Darvinisti uskoo, että valaat kehittyivät maaeläimistä ja keksivät vesielämän evoluution kuluessa.

Varhaisin vedessä viihtynyt valas oli vain ”3 miljoonaa vuotta” nuorempi kuin sen oletettu maalla elänyt esi-isä.

Niiden sukupuussa patsastelee myös esimerkiksi ”52 miljoonaa vuotta” vanha Pakicetus inachus, jolla oli neljä jalkaa. Se eli maalla ja muistutti sikaa.

Valas tarvitsee esi-isää. Sikakin kelpaa evolutionistille, jos muita ehdokkaita ei ole saatavilla.

Nykyisin delfiinit ja lepakot suunnistavat ja pyydystävät saaliita kaikuluotaimen avulla.

Tämä on ongelma, koska ne eivät ole läheistä sukua toisilleen ja darvinisti joutuu turvautumaan konvergenttiin evoluutioon.

Tutkijat arvelevat, että Echovenator kuuli nykydelfiinien tavoin ultraääniä – niin korkeita ääniä, että ihminen ei niitä kuule.

Näyttää siltä, että Jumala loi delfiinien sukulaiselle juuri ne ominaisuudet, joita se tarvitsi selviytyäkseen vetisessä maailmassaan.

Lähde:

Phys.org. 2016. Echo hunter: Researchers name new fossil whale with high frequency hearing. (4.8.).

Auringonkukan sisäinen kello kertoo luomisesta

Auringonkukka tietää, paljonko kello on. Kuva: Jon Sullivan, public domain.





Joel Kontinen


Evolutionisti voi uskoa, että kaikki oleva on viime kädessä seurausta sattumasta, mutta luomakunta kertoo täysin toisenlaisesta todellisuudesta.

Luonnossa on häkellyttävää symmetriaa, jota darvinismin sokea kelloseppä ei pysty tuottamaan.

Kultainen leikkaus ja Fibonnaccin lukujono viittaavat siihen, että kaiken takana on kauneutta arvostava Luoja.

Tuore tutkimus kertoo, että nuoret auringonkukat tietävät, paljonko kello on. Ne seuraavat aurinkoa koko päivän, ja niiden lehdet ovat kymmenen prosenttia suuremmat kuin auringonkukkien, joiden ei anneta seurata aurinkoa.

Kasvien yllättävät taidot ovat ennenkin ällistyttäneet tutkijoita. Mimosa tietää, koska sitä uhataan. Jotkin kasvit turvautuvat viekkauteen estääkseen tuholaisia syömästä niitä.

Kasvit osaavat myös suojautua auringon ultraviolettisäteilyltä: älykkäät kasvit valmistavat itselleen ison aurinkosuojakertoimen.

Kasvit osaavat myös hyödyntää e-tekniikkaa: Kasvin oma sähköposti välittää viestejä lehdiltä juurille koordinoidakseen hiilen ja typen saannin, ja puilla on oma suojattu Internet.

Lisäksi puut osaavat rakentaa uusiutuvia ekologisia aurinkopaneeleita.

Ehkä yllättävintä on se, että ihmisten ja eläinten tavoin myös puut nukkuvat.


Lähde:

Benson, Emily. 2016. Mystery of why some sunflowers track the sun across skies solved. New Scientist (4.8.).

Eero Junkkaala, valtameren yli purjehtivat apinat ja evoluution kriisi

Evoluution mukaan vanhan maailman apinat joutuivat uhmaamaan tuulta ja aaltoja pyrkiessään valtameren yli Etelä-Amerikkaan.






Joel Kontinen

Kun ateistifilosofi Thomas Nagel ja monet muut arvostetut tutkijat, akateemikot ja ajattelijat epäilevät evoluutiota, ei ole vaikea päätellä, että darvinistinen evoluutio on ajautunut melkoiseen ahdinkoon.

Sciencen kanssa maailman ykköstiedelehden statuksesta kilpaileva Nature julkaisi vuonna 2014 kirjoituksen (’Does evolutionary theory need a rethink?’), jossa kyseenalaistettiin uusdarvinistisen evoluution mekanismit, etenkin luonnonvalinta.

Brittiakateemikko Denis Noble on jo pitkään kritikoinut evoluutiota.

Joukko huippututkijoita on niin ikään sanoutunut irti uusdarvinismista ja perustanut oman Third Way -yhteisönsä.

Ensi marraskuussa Ison-Britannian tiedeakatemia Royal Society järjestää konferenssin, jonka tarkoituksena on arvioida evoluutiota kriittisesti – ja kenties korvata darvinismin mekanismit kehityksen selittäjinä.

Tällaista taustaa vasten kreationismin vastustajaksi profiloitunut teologian tohtori Eero Junkkaala kirjoittaa kotisivuillaan evoluutiosta. Hän valittelee, että kristillisissä piireissä on julkaistu enemmän luomista ja älykästä suunnittelua (ID) esittelevää kirjallisuutta kuin evoluutiota.

Nyt Junkkaala on löytänyt kirjan, jossa joukko kristittyjä tiedemiehiä kertoo omaksuneensa teistisen evoluution.

Junkkaala näyttää olevan sokea teistisen evoluution teologisille ja tieteellisille ongelmille, joista ei ole puutetta. (Olen käsitellyt niitä esimerkiksi täällä.)

Tohtori Junkkaala muistaa mainita Francis Collinsin, joka aikoinaan Richard Dawkinsin tavoin todisteli, että roska-DNA on osoitus evoluutiosta.

Hän jättää sen sijaan kertomatta, että Collinsin kollega Karl Giberson jäi kiinni photoshopattuaan vauvan kuvaan hännän – todisteena siitä, että ihminen polveutui hännällisestä olennosta.

Junkkaala väittää, että evoluutio kuvaa todellisuutta paikkansapitävästi, mutta toisin kuin hän uskoo, fossiilit ovat toisinaan täysin väärässä kerrostumassa.

Ja jo purjehtivien apinoiden ja puoliapinoiden seikkailut voivat saada hänen teesinsä näkymään aivan toisessa valossa.

Evolutionistin on esimerkiksi uskottava, että 1) puoliapinat purjehtivat Aasiasta Afrikkaan, että 2) vanhan maailman apinat purjehtivat Atlantin yli ja 3) sieltä apina purjehti tai ui vähintään 160 kilometriä Väli-Amerikkaan, joka tuolloin oli veden saartama.


Lähde:

Junkkaala, Eero. 2016. Lähettääkö Jumala sateen? (2.8.).

Vesinokkaeläimen evoluutio on darvinistinen mysteeri, National Geographic (tavallaan) tunnustaa

Vesinokkaeläimen evoluutio on yhä mysteeri. Kuva: Dr. Philip Bethge, Creative Commons (CC BY-SA 4.0).





Joel Kontinen

Eläinkunnan monimuotoisuus uhmaa darvinistista ajattelua. Monet eläimet eivät alkuunkaan sovi evoluution lokeroihin.

Äskettäin National Geographicin Viikon outo eläinkysymys (Weird Animal Question of the Week) -palstalla ihmeteltiin vesinokkaeläimen (Ornithorhynchus anatinus) evoluutiota.

Vesinokkaeläin eli jo dinosaurusten kaudella, ja muiden mosaiikkimaisten eläinten tavoin se on darvinistinen ongelma.

Tämä pieni vikkelä räpyläjalkainen vesieläin on nisäkäs, joka ei synnytä eläviä poikasia vaan munii mutta siitä huolimatta imettää jälkeläisensä. Sillä on ankan nokka, ja koiraalla on myrkyllinen pistin etukäpälässään.

Vesinokkaeläin on kaikkea muuta kuin alkeellinen: se tunnistaa sähkövirtauksia ankan nokallaan.

NG yrittää selittää vesinokkaeläimen erikoisia piirteitä vetoamalla siihen, että nisäkkäillä ja matelijoilla oli (evoluution mukaan) aikoinaan yhteinen esi-isä.

Vesinokkaeläin siis peri ominaisuutensa eri esi-isiltään. Hyvä yritys, mutta se ei todellisuudessa selitä mitään.

Myös esimerkiksi nokkasiili (Tachyglossus aculeatus), malaijanmuurahaiskäpy (Manis javanica) ja maasika (Orycteropus afer) ovat evoluutiolle täysiä arvoituksia.

Darvinisti ei tiedä, mistä ne ovat tulleet ja minne ne ovat menossa.

Darwinin kovia kokeneeseen elämänpuuhun niitä tuskin toivotetaan tervetulleiksi, ainakaan kovin innokkaasti.

Genesiksestä tuttuun lajiensa mukaan -mallin ne sen sijaan sopivat vallan mainiosti. Lajit ovat kyllin joustavia sietämään vaihtelua.


Lähde:

Langley, Liz. 2016. How the Venomous, Egg-Laying Platypus Evolved. Natural Geographic (30.7.).

Viikon evoluutiotarina: karvattomuus saattoi olla avain ihmisen menestykseen

Nelisormimangusti (Suricata suricatta) uhmaa darvinistisia selityksiä.





Joel Kontinen

Turkki on hyödyllinen. Se eristää ja suojelee ihoa. Miksi meillä ei siis ole kunnon karvapehkoa niin kuin simpanssilla ja muilla isoilla apinoilla?

Ihmisen karvattomuus on BBC Earthin tämänkertaisen ihmetyksen aihe.

Anglosaksisessa maailmassa BBC Earth kilpailee monesti National Geographyn kanssa villeimmistä evoluutiojutuista. BBC on aiemmin peridarvinistiseen tapaan pohtinut esimerkiksi kirahvin kaulan pituutta ja ihmisen parran evoluutiosalaisuuksia.

H. sapiensin niukka karvoitus ei darvinistisessa maailmassa ole kovinkaan tuore keksintö.

Jo Charles Darwin pohdiskeli sen syitä kirjassaan Descent of Man (1871). Hän tarjosi selitykseksi seksuaalista valintaa, mutta monet myöhempien aikojen evolutionistit ovat hylänneet oppi-isänsä opetuksen ainakin tältä osin.

Liki sata vuotta Darwinin jälkeen eläintieteilijä Desmond Morris käsitteli ihmisen statusta kirjassaan The Naked Ape (suom. Alaston apina: eläintieteilijän tutkimus eläimestä nimeltä ihminen).

Morrisillakaan ei ollut viimeistä sanaa tästä darvinistisesta arvoituksesta.

Nyt BBC Earth pyrkii ratkaisemaan pulman, mutta aivan liian usein toimittaja erehtyy Darwinstanian ryteiköissä satuilemaan villisti.

Mutta selitykset eivät jää riippumaan piikkipensaan oksalle, vaan ne jatkavat safariaan osapuilleen näin:

Ihmisen muinaisella esi-isällä oli paksu turkki, josta savannilla koitui riesa poikineen. Patriarkkapoloinen ei pystynyt jahtaamaan saaliseläimiä päiväntasaajan helteessä kuin vasta illalla.

Mutta onneksi hän keksi ratkaista pulman hikoilemalla. Se viilensi ihoa ja vähensi samalla karvoitusta.

Kun patriarkka ponnistautui kahdelle jalalle, karvoitus väheni entisestään. Hänen piti tosin illalla sytyttää nuotio, jotta hän ei olisi hytissyt kylmästä.

Kypsennetty liha saattoi edistää patriarkkamme henkistä kehitystä, niin kuin myös juokseminen, jonka tiedetään olevan hyväksi aivoille.

Toimittaja Melissa Hogenboom marssittaa tarinaansa Lucyn (Australopithecus afarensis) ja H. erectuksen lisäksi koko joukon tutkijoita, jotka eivät läheskään aina ole yhtä mieltä muusta kuin siitä, että isot apinat ovat sukulaisiamme.

Hän muistaa tietenkin mainita täit, jotka kuuluivat evolutionistien kalustoon jo ihmiskunnan aamunkoitteessa.

Uskottava selitys pysyy siitä huolimatta ryteikön pimennoissa. Hän ei sitä löydä.

Mekään emme löydä sitä.

Lähde:

Hogenboom, Melissa. 2016. Our weird lack of hair may be the key to our success. BBC Earth (2.8.).

PS. Evolutionistit ovat aiemmin kehitelleet tarinan kaljupäisyyden kehitysopillisista eduista, mutta he perustelevat sitä hieman eri syillä kuin turkittomuutta.